Kävin follikkeliultrassa naistentautien poliklinikalla. Odotin aikaani lääkärin huoneen ulkopuolella, vieressäni nuori pariskunta odotti itkevän käärönsä kanssa myös aikaansa. Minä istuin yksin. Perhe kutsuttiin sisälle, katsoin kuinka nainen käveli ohitseni huoneeseen ja mies seurasi kantokoppaa kantaen perässä. En voinut olla vilkaisematta koppaan, pieni punakasvoinen vauva makasi siinä. Ovi sulkeutui ja jäin käytävään yksin. Silmissä sumeni.
Meni jonkin aikaa, rauhoituin, perhe tuli huoneesta ja siirtyi käytävän päähän pöytään odottamaan. Hoitajia meni ohi, onnitteli iloisesti perhettä, ihasteli pienokaista. Kävelivat sen jälkeen ohitseni, kehuivat, kuinka suloinen vauva. Minä katsoin hoitajia pitkällä katseella, hölmöä eikö?
Hoitaja kutsui minut sisälle, tuttu lääkäri tervehtii. Keskusteltiin hetken ja ohjasi sängylle, ultrasi. Kaikki kasvaa hitaasti, follikkelit ja limakalvo, kaikki voisi aina olla paremmin. Miksei koskaan sanota, että ompas kauniita ja isoja möllykköjä ja sellainen hillolimakalvo, että siihen tarraa mikä tahansa kiinni?
Sairaanhoitaja antaa ajat keltarauhasverikokeisiin tietyille kiertopäiville, ja mielessäni totean, että toinen menee erittäin tärkeän palaverin kanssa päällekkäin. Se täytyy siirtää. Pääsen töihin ja soitan kollegalle palaverin siirtämisestä, kerron syyn ja pokka pettää. Kollega on ymmärtäväinen - pidän häntä ystävänä, en muuten olisi kertonut. Hän tsemppaa, sanoo vain, että asiat tärkeysjärjestykseen.
Tänään on tällainen päivä, ehkä taas huomenna olen pirteämpi.
Joskus sitä on vaan erityisen herkkänä ja tuntuu, että se itku vaan tulee ja haluaa jotenkin vielä rypeä siinä pahassa olossa. Mutta itku ja avautuminen auttaa. Anna sen tulla vaan niin huominen näyttää jo kirkkaammalta! <3
VastaaPoistaOlen pillittänyt joka kerta kun olen käynyt naistentautien poliklinikalla tämän asian takia. Valtoimesti ja julkisesti. Jotenkin se suru puskee alta! Samalla osastolla sitten nämä raskaana olevat ym. Ihana tickeri sinulla muuten:)
VastaaPoista