Elämää

Ei ole ollut asiaa. Olisin voinut kirjoittaa siitä, kuinka kevään lähestymisen voi jo kuulla lintujen laulusta ja pisaroista jääpuikkojen päissä ja siitä että se tuntuu ihan hyvältä. Olisin voinut kirjoittaa kummipoikanökkösen vierailusta, kummipoikanökkäsen äidin selkeästi pyöristyneestä olemuksesta. Tai vanhemman kollegan työpaikkabussissa tekemistä tiedusteluista tarttuiko vauvakuume. Mutta jotenkin tuntuu, että monet asiat on minun toimestani jo käsitelty. Elämä on, tunteita on, mutta tilanne on rauhoittunut niin kovin paljon verrattuna vuoden lopun ja alkuvuoden raskaiden menetyksien ja surujen ajanjaksojen jälkeen. Onko kyyneleet hetkeksi kulutettu loppuun? Toivottavasti.

Olen liikkunut, ja paljon. Se tuntuu hyvältä. Sykemittarin ohjelma komentaa minut liikkeelle niin, että joka viikko tulee melkein 5 tuntia sykkeitä nostattavaa liikuntaa. Siinä on minulle tekemistä, mutta mittarin tammikuussa tehdyn hankinnan jälkeen vain yhdellä viikolla olen jäänyt tavoitteen alle.

Eilen alkoi kuukautiset hitaalla tiputtelulla, katsotaan minä päivänä alkaa kunnon vuoto. Kivut eivät ole ainakaan vielä alkaneet. Kroppa on takuulla sekaisin kaikista lääkkeistä ja tammikuun lääkkeiden syömisen lopettamisesta, joten mitä tahansa on odotettavissa. Kuukautisten siirtyminen aikaisempaan ajankohtaan sopii minulle paremmin kuin hyvin tulevan Rooman matkamme vuoksi. Siihen on vielä muutama viikko, ja odotan matkaa innolla. Minulle matkan suunnitteleminen on jo osa matkaa, vaikka vältämmekin sitä, että reissu olisi aikataulutettu ja suunniteltu valmiiksi niin, että perillä ei tarvitse muuta kuin suorittaa.

Mutta summa summarum: elämä on mennyt ihan mukavalla tavalla eteenpäin pieniä kirpaisuja lukuun ottamatta. Pää on rauhoittunut ja olo on ihan hyvä. Hiljaiseloa saattaa esiintyä, tai olla esiintymättä. Matka ja kevät lähestyy.  Hyvä tästä tulee.