Päätös

Raskauteni sujui hyvin ja helposti ja nautin olostani, niin paljon kuin vain voin - onhan hyvinkin mahdollista, että en saa sitä kokea uudelleen. Pieni poikamme syntyi marraskuussa suunnitellulla sektiolla. Synnytys sujui hyvin ja olen toipunut siitä nopeasti. Hieman järkytyin sektiosta toisena vastanneen lääkärin - olkoonkin nuoren ja endometrioosiin perehtymättömän - kerrottua, ettei ole koskaan nähnyt niin pahaa endometrioosia ja että tilanne on edelleen lähestulkoon muuttumaton laparoskopian kuvaamasta tilanteesta syksyllä 2011. Raskaus ei siis tilannettamme parantanut. Hän ihmetteli sitä, että lapsemme oli saanut alkunsa kaikesta tästä huolimatta luonnon omin keinoin. Todellinen ihme.

Ja hän on. Hän on jo kolme kuukautta vanha ja oppii koko ajan jotakin uutta. Ihmettelee maailmaa suurin sinisin silmin ja me rakastamme häntä enemmän kuin mitään muuta. Me olemme onnekkaita.

Jätän tämän blogin edelleen olemaan. Toivottavasti meidän tarinamme tuo jollekin rohkaisua siitä, että lapsettomuudesta voi päästä myös eteenpäin.

Haluan kiittää edelleen kaikkia teitä, jotka ovat ajatelleet meitä ja jättäneet tänne viestejä. Jotka ovat kulkeneet mukanamme, vaikka täällä onkin ollut hiljaista. En ole unohtanut teitä, enkä sitä, millaista oli aikaisemmin. Ne tunteet kulkee mukanani ikuisesti.

Jatkosta

Kiitokset kauniit kaikille onnittelijoille, ja pahoittelut kaikille niille, joille uutiseni oli jälleen vain yksi isku vasten palleaa. Nämä lauseet ovat latteita, mutta ne ovat ainoa mitä minulla on: Toivottavasti meille annettu onni antaa toivoa myös teille. Ihmeitä tapahtuu, vaikka niihin ei usein jaksa uskoakaan.

Mitä tälle blogille tulee tapahtumaan? En voi kirjoittaa tänne odotuksesta, hankinnoista, enkä oikein mistään, mikä liittyy raskauteeni - tämä oli se paikka, jonne purin kaikki ajatukseni yrittämisen vaikeuteen, toivomiseen, suruun ja odottamiseen liittyen. Ei tätä voi niin vain kääntää pumpulimaailmaksi, kuten ei voi minuakaan muuttaa teinivahinkoäidiksi. Joskus harmittelin, kun yrittäjät muuttuivat odottajiksi ja hävisivät. Joidenkin sellaisten matkaa olisin seurannut vielä mielelläni, vaikka ajoittain suljinkin silmäni toisilta jo eteenpäin siirtyneiden päivityksiltä. Nyt se on kuitenkin edessä minulla, ja ymmärrän. Näin sen on oltava.

Ehkä joskus tänne vielä kirjoitan, ja joka tapauksessa tämä blogi saa kaikkine kirjoituksine jäädä olemaan. Jos joku siitä jotakin saa, niin hienoa. Haluan vielä jossakin vaiheessa myös itse palata tänne, olen varma. Etten unohda. Olen jo aiemmin miettinyt tämän blogin muuttamista kirjaksi. Siis ihan omaksi ilokseni. Esim. Tällaisen palvelun kautta: http://blogspot.sharedbook.com/blog2print/googleblogger/index.html Katsotaan.

Lämpimimmät kiitokset haluan lopuksi esittää kaikille niille, jotka olette kulkeneet mukanani. Kiitokset näistä vuosista. Te olette antaneet minulle tukea, hienoja ajatuksia ja paljon ajattelemisen aihetta, ärsytyksiä, ideoita, naurua, itkua ja kaikkea sitä, mikä on auttanut jaksamaan menneet vuodet paremmin. Toivottavasti myös minusta on ollut tukea teille. Haluan toivottaa teille kaikille täydestä sydämestäni onnea ja onnellisuutta tulevaisuuteenne. Ja, believe me:

Asioilla on tapa selkiytyä - tavalla tai toisella!

Odotettu odottamaton

Olen ollut hiljaa. Ei siksi, että ei olisi ollut sanottavaa, vaan siksi, että sanottavaa olisi ollut paljonkin. Niin paljon, että muutamalle blogin lukijalle eli oikean elämän ystävälle, jolle olen blogista kertonut, oli uutiset saatava kuljetettua ensin oikeassa elämässä.

Viimeisin kirjoittamani teksti oli Rooman lomamme jälkeen 16. maaliskuuta, ja olin jo valmiiksi ahdistunut keväämmällä jatkuvista hoidoistamme. Siinä vaiheessa olin vielä autuaan tietämätön siitä, että kannoin mukanani maailman parasta tuliaista.

Olin todella väsynyt reissun jälkeen. Matkaväsymystä ajattelin, ja nukahdin tyytyväisenä sohvalle kahdeksan yhdeksän välillä iltaisin, kun normaalisti valvon puolilleöin. Liikuntakaan ei oikein maistunut, mutta ajattelin senkin menevän ohi ajan kanssa. Ehtiihän tuota Italian gelato- ja pastakilot sitten hieman keväämmälläkin tiputtaa.

Keskiviikkona 20. maaliskuuta alkoivat kuukautiset, täysin kivuttomina, niukkoina ja ne kestivät vain päivän. En ollut - ensimmäistä kertaa moneen vuoteen - merkinnyt edes edellisten kuukautisten alkamispäivää kalenteriin, mutta totesin kierron olleen suurinpiirtein normaalin mittainen, mutta hieman asia minua ihmetytti. Väsymys jatkui ja ensimmäisen kerran minulla kävi mielessäni, josko olisin raskaana. Ajattelin odotella muutaman päivän ja testata viikonloppuna, jos kunnon vuoto ei ala. Perjantaina minulla oli akupunktioaika hoitajalle, joka oli aiemmin sykkeistä kuunnellut ja todennut hoitojen epäonnistuneen. Kerroin hoitajalle epäilyksistäni ja hän kuunteli, kuunteli toisenkin kerran ja vielä kolmannen, ja sanoi: "Kuule Nainen, ei se mikään mahdottomuus ole. Jokin suuri hormonaalinen myllerrys sinun kehossasi on nyt joka tapauksessa meneillään." Niin sitä näihin pieniin toivon rippeisiin takertuu, ja päätin testata seuraavana aamuna. Sittenhän sitä tietäisi. Miehelle kerroin näistä omista tuntemuksista ja hoitajan sanoista ja hän toppuutteli: "Olisihan se pieni ihme..." No kyllähän minä sen tiedän, että todennäköisyydet ei ole meidän puolella, mutta onhan se mahdollista, onhan..!

Illalla laitoin testin valmiiksi vessaan, ja ensimmäisenä herättyäni sinne köpöttelin. Tein testin, ja hyvin nopeasti siihen tuli viiva - ja toinen viiva. Jalat lähti alta. Onko tässä jotakin vikaa? Mitä ne ohjeet sanoi? Kävelin ovelle ohjeet toisessa kädessä ja testi toisessa jossa mies tulee vastaan, näkee ilmeen: "Mitä, onko se positiivinen?!?" Siinä sitä tuijoteltiin ja ihmeteltiin. On se positiivinen. Viikon verran vielä odottelin ja tein uuden testin, jossa viivat olivat vielä edellisestä selvästi vahvistuneet. Ihmeissään, onnellisenä, äimistyneenä. Minä olen raskaana. Me odotamme vauvaa. Meistä tulee äiti ja isä.

Sen jälkeen päivät ja viikot ovat vierineet hitaasti. Heti alussa googlailin lasketun ajan marraskuun loppuun, varasin neuvola-ajan sekä varasin ajan klinikallemme varhaisraskauden ultraan huhtikuun puoleen väliin. Hyvin jännittyneen huhtikuun aamupäivän jälkeen askelsimme kohti klinikkaa. Mies sanoi, että näytin siltä kuin minua vietäisiin teuraalle. Oireet olivat koko ajan olleet vähissä: "Onko alkio oikeassa paikassa, onko se kasvanut, onhan kaikki hyvin?" Henkilökunta hymyili, kun astuimme sisään: "Että alkuraskauden ultraan sitä tultiin, toivottavasti kaikki on hyvin." Lääkäri tuli ovelle vastaan ja ohjasi lähes suoraan lavetille. "Mitäpä sitä puhumaan, katsotaan mitä siellä näkyy." Mies tuli viereeni paperirullan päälle istumaan ja aloitettiin. Hyvin nopeasti näin, että kohdussa on jotakin, mitä siellä ei ole koskaan ollut. Saman tien alkoivat kyyneleet valumaan, siellä on jotakin! Lääkäri totesi nopeasti saman, näkyy ruskuaispussi, alkio oikealla paikallaan ja vahva syke. "Hyvältä näyttää!" Helpotti. Kiitollisena toivottelimme hyvää jatkoa lääkärille, ja luvattiin laittaa kuva sitten vuoden lopussa.

Kun positiivisen testin tein, päätin, että en suostu pelkäämään. Viime vuosi ja varsinkin syksy oli minulle rankka, ja surua on ollut ihan riittävästi. Vaikka nyt, jälkikäteen ajateltuna mennyt kolmen vuoden toivominen ja yrittäminen oli lyhyt aika. Tekisin saman uudelleen, jos tietäisin, että lopussa kiitos seisoo. Mutta sehän siinä on, se epätietoisuus: "Onko meidän osa se, jossa joudutaan tekemään suuria ratkaisuja kysymykseen mitäs sitten?" Päätöksen jälkeen hain kaupasta vihreää apinakangasta ja aloin tekemään bodya ja potkuhousuja. Taas mies toppuutteli "Kannattaako noita rakas vielä tehdä?" Totesin kuitenkin, että vaikka tekisin miljoona bodya, en surisi yhtään sen enempää, jos jotakin menisi pieleen. Minä haluan nauttia tästä. Ja  siitä mies oli samaa mieltä. "Tottakai, nauti vaan. Kyllä tämä varmasti hyvin menee." Minä jatkoin ompelemista ja haaveilemista.

Neuvolassakin olemme jo käyneet. Kultturishokki oli aikamoinen siirtyä hoitojen maailmasta pumpulimaailmaan. Klinikallamme oli koko ajan hyvin kannustava ilmapiiri, mutta kaiken päällimmäinen tunne oli kuitenkin luottamus hoitojen tasoon ja ammattitaitoon. Neuvolassa oli vastassa pehmoleluja, hyvin ymmärtävä neuvolantäti ja pehmeitä arvoja. Ammattitaitoa on varmasti, mutta lähestymiskulman ollessa niin erilainen, en voinut olla tuntematta oloa: "Kuulummeko me todella tänne?" Kaiken odottamisen ja toivomisen jälkeen raskautuminen oli kuitenkin täysin odottamatonta.

Itse raskaus on sujunut helposti ja olen nauttinut olostani kirjaimellisesti täysin rinnoin. Raskauden alkaessa olin painavimmillani koskaan, Italiassa tuli tosissaan herkkuja syötyä, vaikka käveltyäkin tuli kilometritolkulla. Heti alussa tuli kilo jos toinenkin, mutta nyt paino on pysynyt ennallaan jo useita viikkoja. Hieman nousee, hieman laskee. Vatsan turvotus on ollut alusta lähtien, varsinkin iltaisin kovaa, mutta viime viikkoina aamuisin ei turvotus ole laskenutkaan. Äitiyshousuihin olen siirtynyt jo muutama viikko sitten, lähtökohtien ollessa jo mitkä ne olivat, ovat omat vaatteet muuttuneet vähintään kinnaaviksi elleivät aivan pieniksi jo nyt. Niin housut, kuin tissien ja mahan kasvettua monet paidatkin. Pahoinvointia minulla ei ole ollut, mutta nälkä on sitäkin helpommin ja useammin. Kaikki on maistunut, mutta enää en voi juoda hiilihapollista vettä, koska se ei maistu oikein hyvälle. Juon mieluummin vettä, ja paljon. Ja sen jälkeen juoksen vessassa, myös öisin, joskus jopa neljä kertaa. Onneksi se ei juurikaan ole vaikuttanut uniini, vaan silmät sirrissä käyn vessassa ja menen takaisin sänkyyn jatkamaan uniani. Nukkumaan menen selkeästi aiemmin kuin aikaisemmin. Viime viikkoina on alkanut tulla alavatsan ja ristiselän kipuja, mutta nekään eivät onneksi ole olleet niin pahoja, että olisin suuremmalti huolestunut. Luotetaan siihen, että ne johtuvat kohdun kasvamisesta ja sen (sekä mahdollisesti vanhojen endometrioosikiinnikkeiden) venymisestä ja paukkumisesta. Tai sitä, että suolen toiminta on hidastunut ja suolen mutkassa oleva tavara aiheuttaa ylimääräistä paineentunnetta juurikin selän ja mahan alaosiin.

Nyt elän raskausviikkoa 11+4 varhaisultran mukaan. Ensi viikolla on niskapoimu-ultra, jolloin toivottavasti voimme edelleen todeta kaiken olevan hyvin. Välillä iskee kaikista pyhistä päätöksistäni huolimatta epäusko. Googleen on tullut kirjoitettua jos jonkinmoisella hakusanalla ongelmia tai oireita - olevia tai olemattomia. Omaa sivuprofiilia pitää tutkailla jokaisesta vastaantulevasta peilistä ja vakuutella itselleen kaiken olevan hyvin. Mutta kai sekin on ihan normaalia. Ehkä se ajan kuluessa helpottaa. Joka tapauksessa olen onnellinen siitä missä olen nyt. Yksi ovi on nyt avattu, ja lukko on heitetty pois. Takaisin entiseen ei ole enää paluuta.

Hoidon puolella lomaa

Loma on vietetty. Punaviiniä on juotu, italialaisia herkkuja on syöty ja nautittu elämästä. Lomaan asti kevään hoitoa ei tarvinnut miettiä, mutta sieltä ne ajatukset taas mieleeni tuli. Tänään tarkastin missä vaiheessa kiertoni olikaan, ja pohdin joko jo seuraavaan kiertoon. En ehkä haluaisi. Heti tuli sellainen olo, että tämä tulee liian äkkiä. Toisaalta on sellainen alta pois olo, joka ehdottamasti viittaa siihen, että hoidon aika ei ole vielä. Pieni ahdistus alkoi tulla heti, kun tätä mietin.

Edellisessä Simpukasta (01/2013) tuli myös ristiriitainen olo. Artikkeli "Helli hedelmällisyyttäsi", jossa kerrottiin hedelmällisen keittiön aineksia ja perään pakina "Zen ja rentoutumisen taito" sai hymyn huulille, ja omalla tavallaan haistatti piutpaut tuolle artikkelille. Mitä siis tehdä?

Haluaisin saattaa pääni ja kroppani optimaaliseen tilaan ennen seuraavan hoidon aloittamista, mutta kuinka se tehdään? Popsimalla kasviksia, pähkinöitä, mahdollisimman käsittelemättömiä luomutuotteita ja laadukkaita proteiinin lähteitä vältellen gluteiinia ja samalla rentoutuen? Nauttien elämästä? Akupunktiohoitajani sekä lapsettomuuslääkärini kehottivat molemmat vain nauttimaan elämästä. Elämään mahdollisimman normaalisti. Silloin gluteiini ja ruisleipä kuuluvat keittiööni. Syön kasviksia. Syön lihaa. Tuo artikkelihan suositteli - jos nyt oikein tämän ymmärsin -  vähähiilihydraattista ruokavaliota. Laihduttamiseen molemmat sanoivat, että sillä ei juuri minun tilannettani paranneta. Minulla ei ole PCO:ta ja painoni ei ole niin korkealla, että sillä olisi vaikutusta.

Plaah. Tämä taitaa olla aivan turhaa. Lähden jatkamaan elämästä nauttimista ja yritän olla ajattelematta vielä koko asiaa. Pyrkiä syömään laadukkaasti ja puhtaasti terveellä maalaisjärjellä, jättää ehkä karkit (sen voisin kyllä tehdä) ja ilman turhia stressejä. Juu.

Keinut

Aamulla satoi lunta. Tuuli puhalsi lunta ympäriinsä, ja teki jälleen maailmasta puhtaan valkoisen. Sama tuuli heilutti pihassamme olevan leppäkerttukeinun keinunrenkaita. Siinä ne heilui, kaikki kolme, ihan tyhjinä, kuin näkymättömän käden voimasta. Ei kuulunut "kovempaa" huutoja, ei ilonkiljahduksia. Aivan hiljaa ne heiluivat.

Viime viikolla kävin jälleen akupunktiossa. Alan herätellä itseäni kevään koitokseen. Kolmen viikon välein sovimme ajat. Tärkeintä on nauttia elämästä sovimme. Aina välillä se nauttiminen ei vaan ole niin helppoa. Kyllä siellä silmäkulmassa on vielä kyyneliä. Ei minun kyynelkanavani ole vielä tyhjiksi menneet, kyllä sieltä ajoittain tulee surun murusia silmiäni kostuttamaan.

Saimme myös ystäviä kylään. Lapsettomia sellaisia. Hyviä ystäviä, joiden kanssa voi puhua. Hyvää tarkoittava ja hyvin sanottu "jos ette stressaisi" sai minut selittämään asioita vielä hieman syvemmältä, kuinka niin monenlaista on jo kokeiltu ja kuinka tämä ongelma johtuu fysiologiasta eikä henkisestä puolesta. Kuinka lapsettomuus koskee nyt, ja jos siihen ei tule ratkaisua, se tulee koskettamaan jokaisen tuttavan raskauden aikana nyt, niiden ihanien muiden lapsien kasvaessa sekä kahdenkymmenen vuoden päästä kun alkaa isovanhemmaksi tulon aika samanikäisten parissa. Että tämä ei ole vaikeaa vain siksi, että ei tule raskaaksi, vaan siksi että se tarkoittaa sitä, että niitä lapsia ei välttämättä missään muodossa ole meillä koskaan. Ehkä he ymmärsivät jotakin. Minä tiedän asioista niin paljon enemmän kuin haluaisin.

Nyt paistaa jo aurinko. Tuuli on tyyntynyt, keinut ovat  paikoillaan. Taidan lähteä lumitöihin.

Elämää

Ei ole ollut asiaa. Olisin voinut kirjoittaa siitä, kuinka kevään lähestymisen voi jo kuulla lintujen laulusta ja pisaroista jääpuikkojen päissä ja siitä että se tuntuu ihan hyvältä. Olisin voinut kirjoittaa kummipoikanökkösen vierailusta, kummipoikanökkäsen äidin selkeästi pyöristyneestä olemuksesta. Tai vanhemman kollegan työpaikkabussissa tekemistä tiedusteluista tarttuiko vauvakuume. Mutta jotenkin tuntuu, että monet asiat on minun toimestani jo käsitelty. Elämä on, tunteita on, mutta tilanne on rauhoittunut niin kovin paljon verrattuna vuoden lopun ja alkuvuoden raskaiden menetyksien ja surujen ajanjaksojen jälkeen. Onko kyyneleet hetkeksi kulutettu loppuun? Toivottavasti.

Olen liikkunut, ja paljon. Se tuntuu hyvältä. Sykemittarin ohjelma komentaa minut liikkeelle niin, että joka viikko tulee melkein 5 tuntia sykkeitä nostattavaa liikuntaa. Siinä on minulle tekemistä, mutta mittarin tammikuussa tehdyn hankinnan jälkeen vain yhdellä viikolla olen jäänyt tavoitteen alle.

Eilen alkoi kuukautiset hitaalla tiputtelulla, katsotaan minä päivänä alkaa kunnon vuoto. Kivut eivät ole ainakaan vielä alkaneet. Kroppa on takuulla sekaisin kaikista lääkkeistä ja tammikuun lääkkeiden syömisen lopettamisesta, joten mitä tahansa on odotettavissa. Kuukautisten siirtyminen aikaisempaan ajankohtaan sopii minulle paremmin kuin hyvin tulevan Rooman matkamme vuoksi. Siihen on vielä muutama viikko, ja odotan matkaa innolla. Minulle matkan suunnitteleminen on jo osa matkaa, vaikka vältämmekin sitä, että reissu olisi aikataulutettu ja suunniteltu valmiiksi niin, että perillä ei tarvitse muuta kuin suorittaa.

Mutta summa summarum: elämä on mennyt ihan mukavalla tavalla eteenpäin pieniä kirpaisuja lukuun ottamatta. Pää on rauhoittunut ja olo on ihan hyvä. Hiljaiseloa saattaa esiintyä, tai olla esiintymättä. Matka ja kevät lähestyy.  Hyvä tästä tulee.

Tunnustuksia

Jokin aika sitten tunnustuksia sain, kaunis kiitos molemmille blogiystävilleni G1PO:n Marvine ja Wanted: Ma(ha-a)sukki:n tuuba.



Ohjeet tässä:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Luulen vahvasti, että tämä on käynyt jo kaikkien sellaisten pöydillä, joille tämän tahtoisin antaa. Toisaalta olen antanut aiempia tunnustuksia aika monelle ihanalle blogistille. Mitä siis tehdä? Kiittää ja kumartaa, ja olla antamatta tätä eteenpäin? Antaa tämän sellaisille, jotka ovat sen luultavasti jo saaneet? Vai lähettää eteenpäin odottajien jo odotusta odottavien blogien ulkopuolelle? Seurailen muutamaa kynsiblogia, mutta tuntuu, että niissä on järjestään yli 200 lukijaa (Hey let's face it, it's so much sexier to follow up on a nail blogs rather than desperate trying to conceive bloggers..). Sitten sain idean, annan tämän eteenpäin kerran hoidoilla onnistuneille, mutta uudelleen lapsettomuushoitojen suossa rypistelevillä tai jo toisen kerran haasteet voittaneille (for giving hope of success).

Tunnustukseni saa siis nämä kolme: Anna Maailmani ihmeet -blogista, Emma Käsittele varoen -blogista ja Jippu Haaveita huuruvarpaasta -blogista.