Jatkosta

Kiitokset kauniit kaikille onnittelijoille, ja pahoittelut kaikille niille, joille uutiseni oli jälleen vain yksi isku vasten palleaa. Nämä lauseet ovat latteita, mutta ne ovat ainoa mitä minulla on: Toivottavasti meille annettu onni antaa toivoa myös teille. Ihmeitä tapahtuu, vaikka niihin ei usein jaksa uskoakaan.

Mitä tälle blogille tulee tapahtumaan? En voi kirjoittaa tänne odotuksesta, hankinnoista, enkä oikein mistään, mikä liittyy raskauteeni - tämä oli se paikka, jonne purin kaikki ajatukseni yrittämisen vaikeuteen, toivomiseen, suruun ja odottamiseen liittyen. Ei tätä voi niin vain kääntää pumpulimaailmaksi, kuten ei voi minuakaan muuttaa teinivahinkoäidiksi. Joskus harmittelin, kun yrittäjät muuttuivat odottajiksi ja hävisivät. Joidenkin sellaisten matkaa olisin seurannut vielä mielelläni, vaikka ajoittain suljinkin silmäni toisilta jo eteenpäin siirtyneiden päivityksiltä. Nyt se on kuitenkin edessä minulla, ja ymmärrän. Näin sen on oltava.

Ehkä joskus tänne vielä kirjoitan, ja joka tapauksessa tämä blogi saa kaikkine kirjoituksine jäädä olemaan. Jos joku siitä jotakin saa, niin hienoa. Haluan vielä jossakin vaiheessa myös itse palata tänne, olen varma. Etten unohda. Olen jo aiemmin miettinyt tämän blogin muuttamista kirjaksi. Siis ihan omaksi ilokseni. Esim. Tällaisen palvelun kautta: http://blogspot.sharedbook.com/blog2print/googleblogger/index.html Katsotaan.

Lämpimimmät kiitokset haluan lopuksi esittää kaikille niille, jotka olette kulkeneet mukanani. Kiitokset näistä vuosista. Te olette antaneet minulle tukea, hienoja ajatuksia ja paljon ajattelemisen aihetta, ärsytyksiä, ideoita, naurua, itkua ja kaikkea sitä, mikä on auttanut jaksamaan menneet vuodet paremmin. Toivottavasti myös minusta on ollut tukea teille. Haluan toivottaa teille kaikille täydestä sydämestäni onnea ja onnellisuutta tulevaisuuteenne. Ja, believe me:

Asioilla on tapa selkiytyä - tavalla tai toisella!

Odotettu odottamaton

Olen ollut hiljaa. Ei siksi, että ei olisi ollut sanottavaa, vaan siksi, että sanottavaa olisi ollut paljonkin. Niin paljon, että muutamalle blogin lukijalle eli oikean elämän ystävälle, jolle olen blogista kertonut, oli uutiset saatava kuljetettua ensin oikeassa elämässä.

Viimeisin kirjoittamani teksti oli Rooman lomamme jälkeen 16. maaliskuuta, ja olin jo valmiiksi ahdistunut keväämmällä jatkuvista hoidoistamme. Siinä vaiheessa olin vielä autuaan tietämätön siitä, että kannoin mukanani maailman parasta tuliaista.

Olin todella väsynyt reissun jälkeen. Matkaväsymystä ajattelin, ja nukahdin tyytyväisenä sohvalle kahdeksan yhdeksän välillä iltaisin, kun normaalisti valvon puolilleöin. Liikuntakaan ei oikein maistunut, mutta ajattelin senkin menevän ohi ajan kanssa. Ehtiihän tuota Italian gelato- ja pastakilot sitten hieman keväämmälläkin tiputtaa.

Keskiviikkona 20. maaliskuuta alkoivat kuukautiset, täysin kivuttomina, niukkoina ja ne kestivät vain päivän. En ollut - ensimmäistä kertaa moneen vuoteen - merkinnyt edes edellisten kuukautisten alkamispäivää kalenteriin, mutta totesin kierron olleen suurinpiirtein normaalin mittainen, mutta hieman asia minua ihmetytti. Väsymys jatkui ja ensimmäisen kerran minulla kävi mielessäni, josko olisin raskaana. Ajattelin odotella muutaman päivän ja testata viikonloppuna, jos kunnon vuoto ei ala. Perjantaina minulla oli akupunktioaika hoitajalle, joka oli aiemmin sykkeistä kuunnellut ja todennut hoitojen epäonnistuneen. Kerroin hoitajalle epäilyksistäni ja hän kuunteli, kuunteli toisenkin kerran ja vielä kolmannen, ja sanoi: "Kuule Nainen, ei se mikään mahdottomuus ole. Jokin suuri hormonaalinen myllerrys sinun kehossasi on nyt joka tapauksessa meneillään." Niin sitä näihin pieniin toivon rippeisiin takertuu, ja päätin testata seuraavana aamuna. Sittenhän sitä tietäisi. Miehelle kerroin näistä omista tuntemuksista ja hoitajan sanoista ja hän toppuutteli: "Olisihan se pieni ihme..." No kyllähän minä sen tiedän, että todennäköisyydet ei ole meidän puolella, mutta onhan se mahdollista, onhan..!

Illalla laitoin testin valmiiksi vessaan, ja ensimmäisenä herättyäni sinne köpöttelin. Tein testin, ja hyvin nopeasti siihen tuli viiva - ja toinen viiva. Jalat lähti alta. Onko tässä jotakin vikaa? Mitä ne ohjeet sanoi? Kävelin ovelle ohjeet toisessa kädessä ja testi toisessa jossa mies tulee vastaan, näkee ilmeen: "Mitä, onko se positiivinen?!?" Siinä sitä tuijoteltiin ja ihmeteltiin. On se positiivinen. Viikon verran vielä odottelin ja tein uuden testin, jossa viivat olivat vielä edellisestä selvästi vahvistuneet. Ihmeissään, onnellisenä, äimistyneenä. Minä olen raskaana. Me odotamme vauvaa. Meistä tulee äiti ja isä.

Sen jälkeen päivät ja viikot ovat vierineet hitaasti. Heti alussa googlailin lasketun ajan marraskuun loppuun, varasin neuvola-ajan sekä varasin ajan klinikallemme varhaisraskauden ultraan huhtikuun puoleen väliin. Hyvin jännittyneen huhtikuun aamupäivän jälkeen askelsimme kohti klinikkaa. Mies sanoi, että näytin siltä kuin minua vietäisiin teuraalle. Oireet olivat koko ajan olleet vähissä: "Onko alkio oikeassa paikassa, onko se kasvanut, onhan kaikki hyvin?" Henkilökunta hymyili, kun astuimme sisään: "Että alkuraskauden ultraan sitä tultiin, toivottavasti kaikki on hyvin." Lääkäri tuli ovelle vastaan ja ohjasi lähes suoraan lavetille. "Mitäpä sitä puhumaan, katsotaan mitä siellä näkyy." Mies tuli viereeni paperirullan päälle istumaan ja aloitettiin. Hyvin nopeasti näin, että kohdussa on jotakin, mitä siellä ei ole koskaan ollut. Saman tien alkoivat kyyneleet valumaan, siellä on jotakin! Lääkäri totesi nopeasti saman, näkyy ruskuaispussi, alkio oikealla paikallaan ja vahva syke. "Hyvältä näyttää!" Helpotti. Kiitollisena toivottelimme hyvää jatkoa lääkärille, ja luvattiin laittaa kuva sitten vuoden lopussa.

Kun positiivisen testin tein, päätin, että en suostu pelkäämään. Viime vuosi ja varsinkin syksy oli minulle rankka, ja surua on ollut ihan riittävästi. Vaikka nyt, jälkikäteen ajateltuna mennyt kolmen vuoden toivominen ja yrittäminen oli lyhyt aika. Tekisin saman uudelleen, jos tietäisin, että lopussa kiitos seisoo. Mutta sehän siinä on, se epätietoisuus: "Onko meidän osa se, jossa joudutaan tekemään suuria ratkaisuja kysymykseen mitäs sitten?" Päätöksen jälkeen hain kaupasta vihreää apinakangasta ja aloin tekemään bodya ja potkuhousuja. Taas mies toppuutteli "Kannattaako noita rakas vielä tehdä?" Totesin kuitenkin, että vaikka tekisin miljoona bodya, en surisi yhtään sen enempää, jos jotakin menisi pieleen. Minä haluan nauttia tästä. Ja  siitä mies oli samaa mieltä. "Tottakai, nauti vaan. Kyllä tämä varmasti hyvin menee." Minä jatkoin ompelemista ja haaveilemista.

Neuvolassakin olemme jo käyneet. Kultturishokki oli aikamoinen siirtyä hoitojen maailmasta pumpulimaailmaan. Klinikallamme oli koko ajan hyvin kannustava ilmapiiri, mutta kaiken päällimmäinen tunne oli kuitenkin luottamus hoitojen tasoon ja ammattitaitoon. Neuvolassa oli vastassa pehmoleluja, hyvin ymmärtävä neuvolantäti ja pehmeitä arvoja. Ammattitaitoa on varmasti, mutta lähestymiskulman ollessa niin erilainen, en voinut olla tuntematta oloa: "Kuulummeko me todella tänne?" Kaiken odottamisen ja toivomisen jälkeen raskautuminen oli kuitenkin täysin odottamatonta.

Itse raskaus on sujunut helposti ja olen nauttinut olostani kirjaimellisesti täysin rinnoin. Raskauden alkaessa olin painavimmillani koskaan, Italiassa tuli tosissaan herkkuja syötyä, vaikka käveltyäkin tuli kilometritolkulla. Heti alussa tuli kilo jos toinenkin, mutta nyt paino on pysynyt ennallaan jo useita viikkoja. Hieman nousee, hieman laskee. Vatsan turvotus on ollut alusta lähtien, varsinkin iltaisin kovaa, mutta viime viikkoina aamuisin ei turvotus ole laskenutkaan. Äitiyshousuihin olen siirtynyt jo muutama viikko sitten, lähtökohtien ollessa jo mitkä ne olivat, ovat omat vaatteet muuttuneet vähintään kinnaaviksi elleivät aivan pieniksi jo nyt. Niin housut, kuin tissien ja mahan kasvettua monet paidatkin. Pahoinvointia minulla ei ole ollut, mutta nälkä on sitäkin helpommin ja useammin. Kaikki on maistunut, mutta enää en voi juoda hiilihapollista vettä, koska se ei maistu oikein hyvälle. Juon mieluummin vettä, ja paljon. Ja sen jälkeen juoksen vessassa, myös öisin, joskus jopa neljä kertaa. Onneksi se ei juurikaan ole vaikuttanut uniini, vaan silmät sirrissä käyn vessassa ja menen takaisin sänkyyn jatkamaan uniani. Nukkumaan menen selkeästi aiemmin kuin aikaisemmin. Viime viikkoina on alkanut tulla alavatsan ja ristiselän kipuja, mutta nekään eivät onneksi ole olleet niin pahoja, että olisin suuremmalti huolestunut. Luotetaan siihen, että ne johtuvat kohdun kasvamisesta ja sen (sekä mahdollisesti vanhojen endometrioosikiinnikkeiden) venymisestä ja paukkumisesta. Tai sitä, että suolen toiminta on hidastunut ja suolen mutkassa oleva tavara aiheuttaa ylimääräistä paineentunnetta juurikin selän ja mahan alaosiin.

Nyt elän raskausviikkoa 11+4 varhaisultran mukaan. Ensi viikolla on niskapoimu-ultra, jolloin toivottavasti voimme edelleen todeta kaiken olevan hyvin. Välillä iskee kaikista pyhistä päätöksistäni huolimatta epäusko. Googleen on tullut kirjoitettua jos jonkinmoisella hakusanalla ongelmia tai oireita - olevia tai olemattomia. Omaa sivuprofiilia pitää tutkailla jokaisesta vastaantulevasta peilistä ja vakuutella itselleen kaiken olevan hyvin. Mutta kai sekin on ihan normaalia. Ehkä se ajan kuluessa helpottaa. Joka tapauksessa olen onnellinen siitä missä olen nyt. Yksi ovi on nyt avattu, ja lukko on heitetty pois. Takaisin entiseen ei ole enää paluuta.

Hoidon puolella lomaa

Loma on vietetty. Punaviiniä on juotu, italialaisia herkkuja on syöty ja nautittu elämästä. Lomaan asti kevään hoitoa ei tarvinnut miettiä, mutta sieltä ne ajatukset taas mieleeni tuli. Tänään tarkastin missä vaiheessa kiertoni olikaan, ja pohdin joko jo seuraavaan kiertoon. En ehkä haluaisi. Heti tuli sellainen olo, että tämä tulee liian äkkiä. Toisaalta on sellainen alta pois olo, joka ehdottamasti viittaa siihen, että hoidon aika ei ole vielä. Pieni ahdistus alkoi tulla heti, kun tätä mietin.

Edellisessä Simpukasta (01/2013) tuli myös ristiriitainen olo. Artikkeli "Helli hedelmällisyyttäsi", jossa kerrottiin hedelmällisen keittiön aineksia ja perään pakina "Zen ja rentoutumisen taito" sai hymyn huulille, ja omalla tavallaan haistatti piutpaut tuolle artikkelille. Mitä siis tehdä?

Haluaisin saattaa pääni ja kroppani optimaaliseen tilaan ennen seuraavan hoidon aloittamista, mutta kuinka se tehdään? Popsimalla kasviksia, pähkinöitä, mahdollisimman käsittelemättömiä luomutuotteita ja laadukkaita proteiinin lähteitä vältellen gluteiinia ja samalla rentoutuen? Nauttien elämästä? Akupunktiohoitajani sekä lapsettomuuslääkärini kehottivat molemmat vain nauttimaan elämästä. Elämään mahdollisimman normaalisti. Silloin gluteiini ja ruisleipä kuuluvat keittiööni. Syön kasviksia. Syön lihaa. Tuo artikkelihan suositteli - jos nyt oikein tämän ymmärsin -  vähähiilihydraattista ruokavaliota. Laihduttamiseen molemmat sanoivat, että sillä ei juuri minun tilannettani paranneta. Minulla ei ole PCO:ta ja painoni ei ole niin korkealla, että sillä olisi vaikutusta.

Plaah. Tämä taitaa olla aivan turhaa. Lähden jatkamaan elämästä nauttimista ja yritän olla ajattelematta vielä koko asiaa. Pyrkiä syömään laadukkaasti ja puhtaasti terveellä maalaisjärjellä, jättää ehkä karkit (sen voisin kyllä tehdä) ja ilman turhia stressejä. Juu.

Keinut

Aamulla satoi lunta. Tuuli puhalsi lunta ympäriinsä, ja teki jälleen maailmasta puhtaan valkoisen. Sama tuuli heilutti pihassamme olevan leppäkerttukeinun keinunrenkaita. Siinä ne heilui, kaikki kolme, ihan tyhjinä, kuin näkymättömän käden voimasta. Ei kuulunut "kovempaa" huutoja, ei ilonkiljahduksia. Aivan hiljaa ne heiluivat.

Viime viikolla kävin jälleen akupunktiossa. Alan herätellä itseäni kevään koitokseen. Kolmen viikon välein sovimme ajat. Tärkeintä on nauttia elämästä sovimme. Aina välillä se nauttiminen ei vaan ole niin helppoa. Kyllä siellä silmäkulmassa on vielä kyyneliä. Ei minun kyynelkanavani ole vielä tyhjiksi menneet, kyllä sieltä ajoittain tulee surun murusia silmiäni kostuttamaan.

Saimme myös ystäviä kylään. Lapsettomia sellaisia. Hyviä ystäviä, joiden kanssa voi puhua. Hyvää tarkoittava ja hyvin sanottu "jos ette stressaisi" sai minut selittämään asioita vielä hieman syvemmältä, kuinka niin monenlaista on jo kokeiltu ja kuinka tämä ongelma johtuu fysiologiasta eikä henkisestä puolesta. Kuinka lapsettomuus koskee nyt, ja jos siihen ei tule ratkaisua, se tulee koskettamaan jokaisen tuttavan raskauden aikana nyt, niiden ihanien muiden lapsien kasvaessa sekä kahdenkymmenen vuoden päästä kun alkaa isovanhemmaksi tulon aika samanikäisten parissa. Että tämä ei ole vaikeaa vain siksi, että ei tule raskaaksi, vaan siksi että se tarkoittaa sitä, että niitä lapsia ei välttämättä missään muodossa ole meillä koskaan. Ehkä he ymmärsivät jotakin. Minä tiedän asioista niin paljon enemmän kuin haluaisin.

Nyt paistaa jo aurinko. Tuuli on tyyntynyt, keinut ovat  paikoillaan. Taidan lähteä lumitöihin.

Elämää

Ei ole ollut asiaa. Olisin voinut kirjoittaa siitä, kuinka kevään lähestymisen voi jo kuulla lintujen laulusta ja pisaroista jääpuikkojen päissä ja siitä että se tuntuu ihan hyvältä. Olisin voinut kirjoittaa kummipoikanökkösen vierailusta, kummipoikanökkäsen äidin selkeästi pyöristyneestä olemuksesta. Tai vanhemman kollegan työpaikkabussissa tekemistä tiedusteluista tarttuiko vauvakuume. Mutta jotenkin tuntuu, että monet asiat on minun toimestani jo käsitelty. Elämä on, tunteita on, mutta tilanne on rauhoittunut niin kovin paljon verrattuna vuoden lopun ja alkuvuoden raskaiden menetyksien ja surujen ajanjaksojen jälkeen. Onko kyyneleet hetkeksi kulutettu loppuun? Toivottavasti.

Olen liikkunut, ja paljon. Se tuntuu hyvältä. Sykemittarin ohjelma komentaa minut liikkeelle niin, että joka viikko tulee melkein 5 tuntia sykkeitä nostattavaa liikuntaa. Siinä on minulle tekemistä, mutta mittarin tammikuussa tehdyn hankinnan jälkeen vain yhdellä viikolla olen jäänyt tavoitteen alle.

Eilen alkoi kuukautiset hitaalla tiputtelulla, katsotaan minä päivänä alkaa kunnon vuoto. Kivut eivät ole ainakaan vielä alkaneet. Kroppa on takuulla sekaisin kaikista lääkkeistä ja tammikuun lääkkeiden syömisen lopettamisesta, joten mitä tahansa on odotettavissa. Kuukautisten siirtyminen aikaisempaan ajankohtaan sopii minulle paremmin kuin hyvin tulevan Rooman matkamme vuoksi. Siihen on vielä muutama viikko, ja odotan matkaa innolla. Minulle matkan suunnitteleminen on jo osa matkaa, vaikka vältämmekin sitä, että reissu olisi aikataulutettu ja suunniteltu valmiiksi niin, että perillä ei tarvitse muuta kuin suorittaa.

Mutta summa summarum: elämä on mennyt ihan mukavalla tavalla eteenpäin pieniä kirpaisuja lukuun ottamatta. Pää on rauhoittunut ja olo on ihan hyvä. Hiljaiseloa saattaa esiintyä, tai olla esiintymättä. Matka ja kevät lähestyy.  Hyvä tästä tulee.

Tunnustuksia

Jokin aika sitten tunnustuksia sain, kaunis kiitos molemmille blogiystävilleni G1PO:n Marvine ja Wanted: Ma(ha-a)sukki:n tuuba.



Ohjeet tässä:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Luulen vahvasti, että tämä on käynyt jo kaikkien sellaisten pöydillä, joille tämän tahtoisin antaa. Toisaalta olen antanut aiempia tunnustuksia aika monelle ihanalle blogistille. Mitä siis tehdä? Kiittää ja kumartaa, ja olla antamatta tätä eteenpäin? Antaa tämän sellaisille, jotka ovat sen luultavasti jo saaneet? Vai lähettää eteenpäin odottajien jo odotusta odottavien blogien ulkopuolelle? Seurailen muutamaa kynsiblogia, mutta tuntuu, että niissä on järjestään yli 200 lukijaa (Hey let's face it, it's so much sexier to follow up on a nail blogs rather than desperate trying to conceive bloggers..). Sitten sain idean, annan tämän eteenpäin kerran hoidoilla onnistuneille, mutta uudelleen lapsettomuushoitojen suossa rypistelevillä tai jo toisen kerran haasteet voittaneille (for giving hope of success).

Tunnustukseni saa siis nämä kolme: Anna Maailmani ihmeet -blogista, Emma Käsittele varoen -blogista ja Jippu Haaveita huuruvarpaasta -blogista. 

The visit

Kävimme siis eilen klinikallamme keskustelemassa seuraavasta hoidosta. Alussa kerroimme, että haluamme pitää pientä taukoa, mutta että keväällä, joko huhti- tai toukokuussa voisimme tulla itse hoitoon. Lisäksi sanoimme, että haluamme suhtautua seuraavaan hoitoon kuin se olisi meidän viimeinen. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä ja tuntui, että jälleen myös sieltä saimme lisää pontta ja uskoa onnistuneeseen lopputulokseen. 

Aloitimme tutkailemalla edellisen hoidon saldoa eli siis sitä, millaisia alkioita hoidoilla olis saatu ja millä tavalla.  Alkioistamme 3 olivat erinomaisia ja 1 oli hyvä, joten lääkäri toistikin sen mitä oli sanonut edellisellä käynnillä: meidän olisi oikeastaan pitänyt jo tulla raskaaksi. Takuitahan ei tietenkään koskaan ole. Alkiomäärään oli päästy ensin pienemmällä Gonal-F annoksella, jonka kestettyä kierron alkuajan oli annostusta nostettu loppuajaksi. Neljän päivän viljelyn jälkeen alkiot olivat 8-soluisia ja ne pakastettiin perinteisella tekniikalla (nopeasti-hitaasti-nopeasti). Mitään sen kummempaa syytä siihen, miksi viimeiset kaksi alkiota eivät selvinneet sulatuksesta, ei ollut. 

Lääkäri suositteli sen jälkeen, että pieniä muutoksia kolmanteen hoitoomme voisi tehdä. Ennallaan pitäisimme Anaztrazolin, mutta Gonal-F voisi alkaa alusta lähtien suuremmalla annoksella. Uutena asiana ja kiinnittymistä auttaakseen voisi kokeilla kohdun "rapsutusta", jonkinlaista pientä häirintää, jolla voisi olla vaikutusta kiinnittymiseen. Toimenpide on hyvin lyhyt ja ilmeisesti varsin kivuton, ja se voidaan tehdä joko ennen hoidon aloittamista tai jonkin ultrassa käynnin yhteydessä. Jos muistan oikein, siinä tehdään pieni imu kohdussa, joka aktivoisi kohdussa olevat puolustajasolut (natural killer cells) etukäteen. Tarkoituksena on, että myöhemmin kohtuun siirrettävä alkio ei herättäisikään niin herkästi puolustajasolujen huomiota, ja voisi sitten "huomaamatta" kiinnittyä kohtuun. Kaikki tänne vaan, sanoin minä. Ennallaan pitäisimme myös kiinnittymistö tukevan Gonal Peptylin. 

Toinen muutos voisi olla pidempi, blastokystivaiheeseen asti tehtävä viljely, jos alkiomme sen kestäisivät. Puhuimme myös useamman alkion siirtämisestä, mutta nyt en enää muista mihin tulokseen siinä asiassa tulimme. Lääkärin mukaan usean erinomaisen blastokystialkion siirrosta seuraa usein (1/4-1/3 tapauksista) kaksosraskaus ja siitä seuraa aina omat riskinsä. Itse olen siitä huolimatta avoin ajatukselle, mutta katsotaan nyt menemmekö siihen koskaan. Lisäksi pakastusmetodina voisi olla se toinen eli se, jossa alkioista poistetaan nesteet ja sillä tavalla alkioiden kiteytyminen voidaan estää. Mitään takeita ei ole, että meille sopii toinen metodi paremmin kuin toinen, mutta olen iloinen, että lääkäri sitä ehdotti. 

Lisäksi keskustelimme mieheni tupakanpoltosta ja minun ylipainostani. Lääkäri oli kuitenkin kummastakin sitä mieltä, että ei niillä meidän tapauksessamme kovin suurta vaikutusta ole. Miehen sperma on erinomaista ja minun ylipainoni ei ole niin suurta ja toisaalta meillä ei ole PCO:ta jolloin asialla ei ole vaikutusta. Eläkää niin kuin elätte ja kun olette valmiita, niin jatketaan. Sekin kuulosti ihan hyvältä. Toki, lääkärin mukaan parissa viikossa tupakan jäämät poistuvat kehosta melko hyvin, ja tottakai hän suositteli lopettamista, mutta hän ei vain uskonut sillä olevat suurtakaan vaikutusta. Minulle teki myös hyvää kuulla, että painon nousu ei ole mikään este. Aion kuitenkin elää terveellisesti ja toivon muutaman kilon keväällä edelleen tippuvan, mutta aion kyllä nauttia Rooman reissulla täysin rinnoin elämästä ja muunmuassa paikallisesta ruoka- ja juomakulttuurista. Rakastan italialaista ruokaa! Tämä kuuluu mielestäni oleellisena osana omasta hyvinvoinnistani huolehtimiseen ja tulevaisuuteen valmistautumiseen. 

Olin hyvin tyytyväinen käyntiimme, ja aikalailla ne, mitä itsekin olisin ehdottanut tuli lääkärin taholta esille. Hän se tietää parhaiten, miten meitä kannattaa hoitaa. Lisäksi ihan uutena ideana tuo kohdun etukäteishäirintä kuulosti hyvältä ajatukselta. 

Kyllä se tästä!

Tuettu

Meidän hakemus hyväksyttiin. Koska tuettuun hintaan toteutettu hoidon ajankohta on tammikuusta toukokuun loppuun, antaa se hieman osviittaa tämän päivän keskusteluun lääkärin kanssa.

Eilen keskusteltiin miehen kanssa lenkillä kummankin lähtökohdista lääkärin kanssa käytävään keskusteluun. Molemmilla on vielä uskoa, ja nyt halutaan kuulla faktoja ammattilaiselta ilman (meidän) tunteiden aiheuttamia mahdollisia vääristymiä. Minulla oli vielä miestäkin enemmän toiveissa sellaisen ihanteellisen tilanteen ja olosuhteiden läpikäyminen, miten me voidaan parhaalla mahdollisella tavalla valmistautua tulevaan hoitoon. Miehellä oli tavoitteissa kuulla, mitkä meidän realistiset mahdollisuudet ovat. Lämpenipä keskusteluissa jopa usean alkion siirtoonkin, jos sillä vaan onnistuminen saataisiin.

Hienoa on, että meitä tuetaan jatkamaan. Me ollaan tuettuja! Kaikki on plussaa (LOL!).

Huomenna on lääkärikäynti

Huomenna menemme yhdessä mieheni kanssa lääkäriin. Siellä pitäisi jutella kolmannesta IVF:stä, sen sijoittamisesta kalenteriin sekä mahdollisista muutoksista hoitotapaan. Lisäksi haluan keskustella miehen tupakanpoltosta ja minun painostani. Siitä, miten oltaisiin mahdollisimman otollisessa tilanteessa hoitoon.

Painosta. Se nousi taas kesällä ja syksyllä - niin kuin joka kesä ja syksy - ja nyt se on laskussa - niin kuin joka kevät. Kun viimeinen PAS-hoito päättyi niinkuin se päättyi, aloitin jälleen aktiivisen urheilun. Ostin pitkään haaveilemani sykemittarin ja lähdin liikkeelle. Viime viikko näytti tältä:

Ei hassumpaa, sanon minä. Ja tällä viikolla on tarkoitus jatkaa samaa tahtia. Joku teistä varmasti ihmettelee mitä nuo Wiit ja leikkiminen tuolla tekee. Wiillä olen tehnyt mahdollisimman tehokkaita ja sykettä nostavia harjoituksia Wii Fit Plussan (edes jossakin plussaa) avulla ja tuo leikkiminen tarkoitti hyppypallolla loikkimista ja narulla hyppelyä ystävän ja hänen lapsiensa kanssa. Voin kertoa, että sykkeet nousi ja hauskaa oli. Puheissa oli, että järjestettäisiin aikuisten hyppynaru, ruudun hyppely ja twist-päivä ensi kesänä. Se olisi varmasti tosi hauskaa, mutta katsotaan nyt, toteutuuko tuo koskaan kuitenkaan.. Toivottavasti.

Ruokavaliossa on toivomisen varaa, tai oikeammin, herkutteluista olisi varaa vähentää ja oikein urakalla. Oikean ruoan syömisessä ei ole paljoakaan korjattavaa. Siinä mitään erikoista ole, sanoisi Sanna-Raipe. Viime vuonna Kevyt-projektin aikana aloitetut pysyvät muutokset ovat jääneet pysyviksi, vaikkakin voisi olla jälleen paikallaan kirjata jonkin aikaa taas kaikki suuhun laittamansa ylös. Sillä saa niin helposti karsittua  ylimääräiset pois. 

Mutta se lääkärikäynti. Ja SE hoito. SEN ajankohta on pelottava ajatus. Jos SE on viimeinen ja SE ei onnistu, oli tämä kaikki sitten mahdollisesti siinä. Siksi SITÄ tekisi mielensä siirtää eteenpäin. Silloin olisi vielä toivoa. Silloin emme olisi isojen ja vaikeiden päätöksien edessä. Meillä olisi vielä mahdollisuuksia. Ehkäpä ajatukset ja niiden solmut aukenevat ja selkiytyvät lääkärin avulla.

Toivotaan!

Kroppa sekaisin

Jätin torstaina lääkkeet kuin seinään. En ajatellut, että niitä olisi enää tarvittu ja kukaan klinikalta ei niistä sanonut mitään. Nyt alkaa kovasti näyttää siltä, että kuukautiseni ovat alkaneet, reilun viikon etuajassa. Ja kivasti kipujen kera.

Alustavasti suunnitelmissä ollut hengähdystauko lienee kropallekin ihan tarpeeseen, niin se saisi vähän aikaa toipua kaikista näistä lääkkeistä, joita olen siihen pumpannut viimeisen vuoden aikana.

Hyvä puoli tässä on, että jos tästä tulee nyt normaalin mittainen kierto, saamme viettää Roomassa laatuaikaa ilman menkkoja.

Vaihtoehtoja osa II

Ajatuksia kerätään koko ajan. Niitä käännellään ja makustellaan, jotta pystyisi saamaan niistä paremman otteen. Tällä hetkellä, kun kellon on puoli kuusi lauantaiaamuna ja olen ollut jo tunnin hereillä, alkaa mielessäni vahvistumaan selvempänä päätös, että seuraavan hoidon aika ei ole vielä.

Onko tässä kyse siitä, että kolme on se yleinen määrä hoitoja lapsettomuusmaailmassa, onko kolmas hoito se viimeinen, se lopullinen, se päättävä? Jos siirrämme sitä eteenpäin, on meillä vielä toivoa edessä. Jos hoito aloitettaisiin jo pian ja se menisikin näin nopeasti kuin kaksi aiempaa aina yhdellä tuoresiirrolla ja yhdellä PASilla, niin onko se kuitenkin minulle liian äkkiä? Kuinka kauan tätä ruljanssia yhdessä molemmat jaksamme? Tuleeko silloin, kolmannen hoidon jälkeen, aika luopua biologisen lapsen toiveesta?

Joka tapauksessa, en ole valmis uuteen hoitoon ja sen mahdollisesti tuomaan pettymykseen vielä. Helmikuu saa nyt minun puolestani tulla ja mennä, ja tuoda tullessaan hääpäivän ja meidän perheen kahdenkeskisen matkan Roomaan. Ehkäpä ikuisesta kaupungista löytyy jotakin ikuisia vastauksia, tai vastauksia ainakin siihen, milloin jatkamme hoitopolulla ja miten.

Toisaalta, olen jo syksystä lähtien valmistautunut hakemaan yliopistoon maisteriohjelmaan. Hakuaika on menossa ja olen viimein saanut kaikki paperit ja materiaalit kerättyä ja tänään kokoan hakemukseni kasaan. Tämä on myös yksi keino, jolla haen elämääni sen hallintaa takaisin. Kouluun pääseminen ei ole helppoa, mutta se on ehdottomasti mahdollista. Siinä minulle on todella hyvä vaihtoehto siihen, kuinka voisin viettää seuraavat pari vuotta. Se on kakkosvaihtoehto, mutta aina ei saa valita.

Kyllä ne ajatukset tässä selkenee.

Vaihtoehtoja

Olen jo ehtinyt miettimään, mitä vaihtoehtoja meillä nyt on. Niitä onneksi vielä on, vaikka edellisellä kerralla niin toiveikas ja kannustava lääkäri sanoikin eilen puhelimessa, että tässä vaiheessa on kuitenkin jo muistettava se, että jos he ajattelevat hoitojen olevan tehottomia, ei niitä ole eettistä jatkaa. Nyt kuitenkin he ajattelevat meillä olevan mahdollisuuksia vielä.

Ok. Meillä on mahdollisuuksia vielä. Siitä me lähdetään. Kysymys kuuluukin: missä ja milloin?

Nyt voisimme soittaa Naistenklinikalle ja mennä jonoon ja odottaa sen aikaa, kunnes he voisivat meille hoidon tehdä. Pitkällä kaavalla luulen, ilman mahdollisuutta vaikuttaa hoidon kulkuun. Tai se fiilis minulla on. Rahaahan siinä voisi säästää.

Toisaalta, meillä on jo varattuna aika parin viikon päähän helmikuun 5. päivä Graviditakselle, jonne sekä mies että minä pääsemme keskustelemään jatkosta. Jotakin pieniä muutoksia voitaisiin lääkärin mukaan tehdä tähän kolmanteen ja mahdollisesti viimeiseen koeputkihoitoon. Itse mietin eilisen alkioiden sulatuksessa tapahtuneen kuoleman jälkeen sitä, että voisimme kokeilla sitä toista tapaa pakastaa alkiot, eli sitä, jossa niistä imetään nesteet kemiallisesti, jolloin alkioiden kiteytymistä ei voi tapahtua. Mikäänhän ei viittaa siihen, pakastamisessa tai sulattamisessa olisi tehty jotakin virhettä, mutta josko meidän alkioille olisi parempi tuo toinen pakastustapa. Mene ja tiedä.

Haluaisin mennä Graviditakselle. Niin se on. Siellä tuntuu, että toivoa on enemmän. Ja me voimme tehdä sen päätöksen milloin jatkamme. Saisimme pitää edes sen hallinnan elämästämme.

Mies sanoi eilen, että hänellä alkaa olla jo vahvoja vastenmielisyyden tunteita hoitoja kohtaan. Niin minullakin on. Miten nämä jatkuvat pettymykset voisivat tuntua hyviltä? Joo, mennään vaan ja ajetaan täysillä seinää päin ja odotetaan missä vaiheessa auto räjähtää seinään! Mutta mikä se on se vaihtoehto? Googlasin eilen sanoilla: "Mitä lapsettomuushoitojen lopettamisen jälkeen?" Ei ihan hirveästi vastauksia löytynyt. Googlen ihmeellinen kaikkitietävä maailma ei sekään antanut minulle vastausta.

Toisaalta eilen pohdin hoidon aloittamisen ajankohtaa. Helmikuullekin sen saisi. Ehkä sen ehtisi, jos kuukautiset alkaisivat sopivasti lääkärikäynnin aikoihin. Tulisiko se liian äkkiä, ja minussa olevat surun rippeet eivät olisi vielä poistuneet taistelutahdon tieltä. Ehkä alkioissakaan ei olisi sitä tarvittavaa taistelutahtoa, jota ne tarvitsevat elääkseen ja tarttuakseen minuun. Helmikuu voi tulla liian äkkiä. Maaliskuussa lähdemme viettämään kolmatta hääpäiväämme Roomaan. En halua reissuamme pilata hoidoilla. Tai sillä, että olemme juuri saaneet epäonnistuneen tuloksen. Haluan viettää sen nautiskellen ikuisen kaupungin kujista ja raunioista, elämästä ja maisemista,  juustoista ja viinistä, onnellisenä mieheni kanssa. En halua pilata sitä hoidoilla.

Pohdin, että kannattaisiko odottaa taas, että jos mies saisi lopetettua uudelleen aloittamansa tupakanpolton. Tuntuu onnettomalle, että vaikka hänen siittiönsä ovat testeissä olleet erinomaiset, niin voiko sillä kuitenkin olla vaikutusta. Jos hän lopettaisi uudelleen ja odottaisimme muutaman kuukauden, jotta siittiöt ehtisivät puhdistua myrkyistä ja menisimme hoitoihin vasta sitten. Menisikö se alkukesään? Syksylle? Kahden vuoden päähän? Miehestä tämä tuntu uhkavaatimukselta ja onhan se vähän sitäkin. Mutta minä olen jo luopunut paljosta hoitojen vuoksi. Onko liikaa vaadittu, että hän yrittäisi tehdä myös hänen terveyttään parantavan päätöksen tupakanpolton lopettamisesta? Toisaalta, jos odottaisimme tätä tupakanpolton loppumista, olisi taas minullakin aikaa jatkaa urheilua ilman hoitojen aiheuttamia keskeytyksiä, ehkä saisin ruokavalioni sellaisee kuntoon, että saisin painon tippumaan ja samalla parantaisimme, ehkä, myös hoidon onnistumisen mahdollisuuksia. Jos jatkuvia pettymyksiä ei olisi niin usein, minun ei tarvitsisi lohduttaa itseäni viikoittain herkuilla ja epäterveellisellä ruoalla.

Ehkä, jos tekisimme kaikkemme tähän kolmanteen hoitoon, se onnistuisi. 

Ei

Molemmat alkiot kuolivat sulatuksessa. Siirtoon ei päästy. Pakastin on tyhjä.

Haaste

Kiitos haasteesta Sally!

Säännöt:
1. Kiitä haastajaasi ja linkkaa hänet postaukseesi
2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen
3. Keksi 11 uutta kysymystä
4. Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät

Sallyn 11 kysymystä haastetuille:

1. Jos saisit valita minkä vaan taidon, minkä haluisit (esim. pianon soittaminen, lentäminen tai ruuan laittaminen)? Haluaisin osata vaikka kuinka montaa taitoa, mutta sanotaan nyt vaikka seinäkiipeily. Se olisi aika makea taito. 
2. Lapsuuden unelma-ammatit? Lapsena halusin olla lastentarhan opettaja tai opettaja. Nuorena nuorisotyönohjaaja. Vuoden koulunkäyntiavustajan pestin jälkeen lähdin kuitenkin lukemaan kansainvälistä taloutta. Niin se elämä heittelee.. ;)
3. Jos saisit olla päivän joku toinen henkilö, kuka olisit? Miksi? Haluaisin olla yhden päivän ajan Nelson Mandela ja nähdä toisenlaisen todellisuuden. Ja samalla saisin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kokeilla miltä tuntuu olla mies.
4. Kallein hankintasi viimeisen puolen vuoden aikana? Jos IVF-hoitoja ja niiden lääkkeitä ei tässä lasketa, on kallein hankintani materiaalisista sykemittari ja ei-materiaalisista 4 hotelliyötä ensi keväälle Roomasta. 
5. Löytyykö kaapistasi vaate, jota et käytä mutta jota et myöskään halua heittää pois? Miksi säilytät sitä? Hääpuku on vaate, jota en suunnitellut käyttäväni toiste, mutta josta en aio luopua. Se on konkreettinen muisto ihanasta päivästä, josta en saisi sen mukaista arvoa myydessäni sen. Muilta osin olen pyrkinyt vaatekaappiani karsimaan aika-ajoin.  
6. Elätkö unelmaasi vai unelmoitko elämääsi? Perustele. Aika-ajoin juutun haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Voisin kuvitella elämän seikkaillen maailmalla, mutta realiteetit on kuitenkin sellaiset, että jostakin se leipä on pöytään saatava. Materialisti ei voi niin vain lähteä. Niin se vain on. Niiltä osin elän unelmaani, että olen löytänyt minulle maailman parhaan miehen, jonka kanssa eläminen on todella hienoa täällä tai tuolla. Arki on mukavaa ja tarjoaa paljon hienoja hetkiä itsessään. 
7. Oletko urbaani city ihminen vai nautitko maaseudun rauhasta? Olen asunut maalla, ja en pidä siitä erityisesti. Urbaani on hieman liioitteleva sana minusta, mutta pidän siitä, että palvelut ja harrastukset on lähellä ja elo on kuitenkin rauhallista. Ota nyt sitten siitä selvää. 
8. Minkä asian muuttaisit maailmassa? Miksi? Missimäinen vastaus: maailmanrauha.. Ehkäpä soisin maailmassa olevan enemmän suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan. Mikä oikeus kenelläkään ihmisellä on sanoa, mikä on oikea tapa elää tai olla? 
9. Musta vai valkoinen? Musta
10. Oletko joskus tehnyt jotakin sellaista, mitä uskot katuvasti lopun elämääsi? En ole ainakaan vielä tehnyt, ja toivon, että sellaista ei tule tehtyäkään. 
11. Mikä kuva kuvastaa olotilaasi parhaiten juuri nyt? Lisää alle ja perustele. Olen juuri tullut uimasta. Olotilani on puhdas ja rentoutunut. ;) Kuva täältä. 

Minun kysymykseni haastetuille:

1. Mikä on ollut mieluisinta bloggaamisessa? Voisitko kuvitella jatkavasi bloggaamista vielä 5:n vuoden päästä?
2. Jos tekisit työksesi jotakin ihan muuta kuin nyt, mitä se olisi ja miksi?
3. Missä olet oikein hyvä? Missä haluaisit olla oikein hyvä?
4. Kenet haluaisit tavata oikeassa elämässä ja miksi? Mitä tekisit hänen kanssaan?
5. Mikä on paras kirja, jonka olet koskaan lukenut?
6. Mikä on paras elokuva tai TV-sarja, jonka olet koskaan nähnyt?
7. Nautitko pelaamisesta? Jos nautit, mikä on lempipelisi?
8. Mikä on ollut hienoin paikka tai maa, jossa olet käynyt?
9. Kuvaa täydellinen päivä. Kuinka ja missä sen viettäisit ja kenen kanssa?
10. Millaisen vaikutuksen luulet antavasi itsestäsi muille ihmisille? Millaisen vaikutuksen haluaisit antaa?
11. Linkitä tähän vielä päätteeksi musiikkikappale tai video, joka on tehnyt sinuun viimeksi suuren vaikutuksen.

Haastamani bloggaajat olen valinnut uusimpien lukijoideni joukosta, vaikka monet heistä ovatkin jo pitkäaikaisia tuttuja blogimaailmasta:

Lumi  - Meille oma pienokainen?
Blueberry - Blueberry Baby
Miilosa - Enkelini, esikoiseni, ainoani
Jubu - Juttukupla
Ariella - Minun vuoroni?
Maija Dahlia - Varpajaisia odotellessa
*Tähdenlento* - Onnentäyttymystä odotellessa
Susku - Otteita matkan varrelta
Maria - The baby making diary
FC - Parisuhdepalaveri

OA - Odottavan aika

Ja kuten ennenkin olen toiminut haasteiden kanssa, en aio vinkata haastetuille antamastani haasteesta - näin jokainen sen saaja voi myös halutessaan sen skipata, jos ei halua siihen vastata. 

PASia kohti

Perjantaina oli ultra. Lääkäri aloitti ensimmäisenä kertomalla, että he olivat klinikalla vahvasti olleet sitä mieltä, että edellisen kerran olisi pitänyt jo onnistua. Oli ollut niin hyvä oloinen alkio. Jotenkin minulle tulee näistä pienistä asioista hyvä mieli. Pienistä kannustavista sanoista.

Seuraavaksi ultrattiin, kaikki näytti ihan hyvältä, ja vaikka olin ollut hieman huolissani Progynovan imeytymisestä vatsatautini vuoksi. Limakalvo oli kasvanut ihan hyvän kokoiseksi (8,3mm) ja oli rakenteeltaankin hyvä. PAS sovittiin siis ensi viikon torstaille klo 13 ja Lutinuksen Lugesteronin saan aloittaa maanantai-iltana samalla annostuksella kuin aikaisemminkin (3 aamulla, 3 illalla).

Lääkäri halusi myös varmistaa menemmekö edelleen yhdellä alkiolla, ja koska mieheni on ollut vastahakoinen kahden alkion siirtoon, menemme edelleen yhdellä. Asiaanhan voidaan palata sitten myöhemmin, jos se on tarpeen ja kun mieskin on paikalla asiasta kuulemassa faktoja.

Lopuksi katsoin lääkäriä silmiin hymyillen ja sanoin "Nyt tehdään meille vauva!" Lääkäriäkin nauratti, ja sanoi vaan että kyllähän se hänelle passaa.

Koko käynnistä jäi hyvä mieli, taistelutahto on korkealla ja usko onnistumiseen on korkealla.

Toim. huom. Ei Lutinuksen, Lugesteronin...

Pöh

Työskentelen kotitoimistosta käsin tämän päivän vielä vaivaavan mahataudin (toivottavasti) loppulaulujen vuoksi. Työkoneraksuttaa hitaasti vieressä hommiaan ja samalla on ihan hyvä selailla kotikoneella hmm.. Kaikenlaista.

Edelliseen postaukseeni viitaten olen nyt tänään selaillut kaikkea ihanaa pienelle. Olen löytänyt ihan uusia kauppoja, joista voisin kuvitella ostavani lastenvaatteita juuri meidän vauvalle. Olen käynyt lukemassa äitien kirjoittamia arvioita hyvistä ja laadukkaista vaatteista keskustelupalstoilla ja miettinyt, millälailla haluaisin juuri oman lapseni pukea. Värejä ja kuvioita, mukavuutta ja riemua, niitä minun lastenvaatekoppani olisi täynnä.

Kuitenkin vastaan piti tulla tämä (H&M):

Jonka jälkeen en voinut kuin ajatella: "Tekeeköhän ne sellaisia bodyja, jossa lukee Mum+Dad(+Doctor and all the other staff)=Me". Taitaa bodyssa mitta loppua kesken. ;)

Tekisinkö hankintoja?

En ole tähän mennessä ostanut mitään. Olen kyllä ajoittain neulonut jonkin nutun, pipon tai muun pienen ihanaisen vaatteen, mutta en ole ostanut kaupasta mitään vauvan tarvikkeita, joille ei ole jo vastaanottajaa olemassa.

Tämähän on johtunut tietenkin taikauskosta "en voi ostaa mitään, jos se vain tuo huonoa karmaa...". Nyt olen kuitenkin miettinyt, pitäisikö ostaa jotakin. Käänteistä psykologiaa. Jos ostaisin jotakin, ehkä se siivittäisi minut myös onnistumiseen.

Voisi olla jopa ihan hauskaa hipeltää pieniä nuttuja, antaa katseen viipyillä tuteissa ja pienissä pehmeissä leluissa. Antaa haaveiden lentää. Ehkä se riipisi sydäntäni, mutta se voisi myös tuntua hyvältä. Bittersweet. Kahdelle ystävälleni on syntymässä keväällä vauvat, ehkä samalla voisin katsella jotakin pientä myös heille.

Tekemäni pienet neuleet on kauniisti päällystetyssä laatikossa hyllyn päällä huoneessani eli toivottavasti tulevassa lastenhuoneessa. Sinne samaan laatikkoon voisin laittaa jonkin uuden, pienen, ostetun asian odottamaan toiveemme täyttymistä.

Taas lähtee

Hei vaan kaikille hei!

Joulukuun ja loppuvuoden masennuksesta on pikkuhiljaa noustu kohti uuttaa pirteämpää ilmettä. Ilmeen piristyminen on näkynyt niin liikkumisessa ja sen lisääntyneessä määrässä, niin omassa ulkoisessa habituksessa kuin tämän blogin ulkoasussakin. Eilen illalla alkoivat menkat (jippii) juuri sopivasti, koska tänään päättyi klinikan joulutauko. Aloitin saman tien eilen illalla Progynovalla ja sillä mennään nyt 6mg päivässä ensi viikon perjantaille asti ainakin, jolloin ultrassa tarkastetaan tilanne. PASiin olisi siis tarkoitus päästä muutaman viikon päästä.

Olemme tehneet miehen kanssa vakaan päätöksen, että tänä vuonna onnistaa. Piste. Tottakai on huomioitava se, että me emme ole koneita. Vuoden lopussa se alkoi unohtumaan ja pettymyksen käsittelylle ei annettu riittävästi aikaa. Mutta nythän me lähdetään siitä, että tämä seuraava onnistuu.

Joulukuussa velloin itsesäälissä useampanakin iltana. Samalla tuhosin suklaata, jääkaapissa olleita herkkujuustoja että useita pullollisia kuohu- ja punaviiniä. Tapansa kullakin, mutta tämä nollaaminen on tehnyt minulle selkeästi hyvää. Olen saanut jälleen takaisin luottamuksen tulevaisuuteen ja nyt täytyy vain huolehtia siitä, että jatkossa tuo luottamus ei joudu pettymyksien tulilinjalle.

Kaikki asiat selviää, tavalla tai toisella!

Just to be clear: BabyBusiness Strategia (2013)

Visio

Meidän perhe nykyistä jäsenmääräänsä isompana niin, että perheen jäsenet kunnioittavat, rakastavat ja tukevat toinen toisiaan ja elävät terveenä ja onnellisena hyvässä kodissa.

Missio

• Toimia kaikkien mahdollisten resurssien mukaisesti niin, että perheen jäsenten määrä lisääntyisi.
• Ylläpitää ja kasvattaa perheen sisäistä hyvinvointia rakastamalla läheisiään sekä osoittamalla sen parhaiten osaamallaan tavalla.

Strategia

Taloudellisista uhkakuvista huolimatta nyt on aika sijoittaa perheen tulevaisuuteen. Taustatutkimuksien mukaan tavoitteen saavuttaminen on erittäin mahdollista, joten investoinnit lisääntymisen mahdollistamiseksi ovat tärkeääkin tärkeämpiä. Jotta voi niittää, on pakko kylvää.

Investointien ajoittaminen onnistumisen maksimoimiseksi harkitaan tarkoin. Perheen jäsenten korkea motivaatio, hyvä yleinen terveydentila ja hyvinvointi voivat vaikuttaa - näiden edellytysten ollessa optimaalisella tasolla tehdään strategisesti oikeat ajoituspäätökset.

Ulkopuolisten toimijoiden tuki mission ja vision saavuttamiseksi on kriittistä, siksi perheellä on oltava parhaiden asiantuntijoiden tuki. Hyvien, tuttujen ja luotettavien yhteistyökumppaneiden kanssa toimiminen tuo turvallisuuden tunnetta. Tutut toimintatavat sekä ymmärryksen lisääntyminen vastassa olevista haasteista voivat myös lisätä onnistumisen mahdollisuuksia.

Vertaistuen tärkeyttä perheen hyvinvoinnin varmistamiseksi ei tule unohtaa. Jo olemassa olevan tukiverkoston kanssatukeminen ja tuettavana oleminen parantaa henkistä hyvinvointia ja kasvattaa motivaatiota.

Oleellisesti on kuitenkin tärkeintä, että perheen hyvinvointi sekä keskinäinen rakkaus pysyy vahvana.

Meidän!

Tämä vuosi on meidän!