Vaihtoehtoja

Olen jo ehtinyt miettimään, mitä vaihtoehtoja meillä nyt on. Niitä onneksi vielä on, vaikka edellisellä kerralla niin toiveikas ja kannustava lääkäri sanoikin eilen puhelimessa, että tässä vaiheessa on kuitenkin jo muistettava se, että jos he ajattelevat hoitojen olevan tehottomia, ei niitä ole eettistä jatkaa. Nyt kuitenkin he ajattelevat meillä olevan mahdollisuuksia vielä.

Ok. Meillä on mahdollisuuksia vielä. Siitä me lähdetään. Kysymys kuuluukin: missä ja milloin?

Nyt voisimme soittaa Naistenklinikalle ja mennä jonoon ja odottaa sen aikaa, kunnes he voisivat meille hoidon tehdä. Pitkällä kaavalla luulen, ilman mahdollisuutta vaikuttaa hoidon kulkuun. Tai se fiilis minulla on. Rahaahan siinä voisi säästää.

Toisaalta, meillä on jo varattuna aika parin viikon päähän helmikuun 5. päivä Graviditakselle, jonne sekä mies että minä pääsemme keskustelemään jatkosta. Jotakin pieniä muutoksia voitaisiin lääkärin mukaan tehdä tähän kolmanteen ja mahdollisesti viimeiseen koeputkihoitoon. Itse mietin eilisen alkioiden sulatuksessa tapahtuneen kuoleman jälkeen sitä, että voisimme kokeilla sitä toista tapaa pakastaa alkiot, eli sitä, jossa niistä imetään nesteet kemiallisesti, jolloin alkioiden kiteytymistä ei voi tapahtua. Mikäänhän ei viittaa siihen, pakastamisessa tai sulattamisessa olisi tehty jotakin virhettä, mutta josko meidän alkioille olisi parempi tuo toinen pakastustapa. Mene ja tiedä.

Haluaisin mennä Graviditakselle. Niin se on. Siellä tuntuu, että toivoa on enemmän. Ja me voimme tehdä sen päätöksen milloin jatkamme. Saisimme pitää edes sen hallinnan elämästämme.

Mies sanoi eilen, että hänellä alkaa olla jo vahvoja vastenmielisyyden tunteita hoitoja kohtaan. Niin minullakin on. Miten nämä jatkuvat pettymykset voisivat tuntua hyviltä? Joo, mennään vaan ja ajetaan täysillä seinää päin ja odotetaan missä vaiheessa auto räjähtää seinään! Mutta mikä se on se vaihtoehto? Googlasin eilen sanoilla: "Mitä lapsettomuushoitojen lopettamisen jälkeen?" Ei ihan hirveästi vastauksia löytynyt. Googlen ihmeellinen kaikkitietävä maailma ei sekään antanut minulle vastausta.

Toisaalta eilen pohdin hoidon aloittamisen ajankohtaa. Helmikuullekin sen saisi. Ehkä sen ehtisi, jos kuukautiset alkaisivat sopivasti lääkärikäynnin aikoihin. Tulisiko se liian äkkiä, ja minussa olevat surun rippeet eivät olisi vielä poistuneet taistelutahdon tieltä. Ehkä alkioissakaan ei olisi sitä tarvittavaa taistelutahtoa, jota ne tarvitsevat elääkseen ja tarttuakseen minuun. Helmikuu voi tulla liian äkkiä. Maaliskuussa lähdemme viettämään kolmatta hääpäiväämme Roomaan. En halua reissuamme pilata hoidoilla. Tai sillä, että olemme juuri saaneet epäonnistuneen tuloksen. Haluan viettää sen nautiskellen ikuisen kaupungin kujista ja raunioista, elämästä ja maisemista,  juustoista ja viinistä, onnellisenä mieheni kanssa. En halua pilata sitä hoidoilla.

Pohdin, että kannattaisiko odottaa taas, että jos mies saisi lopetettua uudelleen aloittamansa tupakanpolton. Tuntuu onnettomalle, että vaikka hänen siittiönsä ovat testeissä olleet erinomaiset, niin voiko sillä kuitenkin olla vaikutusta. Jos hän lopettaisi uudelleen ja odottaisimme muutaman kuukauden, jotta siittiöt ehtisivät puhdistua myrkyistä ja menisimme hoitoihin vasta sitten. Menisikö se alkukesään? Syksylle? Kahden vuoden päähän? Miehestä tämä tuntu uhkavaatimukselta ja onhan se vähän sitäkin. Mutta minä olen jo luopunut paljosta hoitojen vuoksi. Onko liikaa vaadittu, että hän yrittäisi tehdä myös hänen terveyttään parantavan päätöksen tupakanpolton lopettamisesta? Toisaalta, jos odottaisimme tätä tupakanpolton loppumista, olisi taas minullakin aikaa jatkaa urheilua ilman hoitojen aiheuttamia keskeytyksiä, ehkä saisin ruokavalioni sellaisee kuntoon, että saisin painon tippumaan ja samalla parantaisimme, ehkä, myös hoidon onnistumisen mahdollisuuksia. Jos jatkuvia pettymyksiä ei olisi niin usein, minun ei tarvitsisi lohduttaa itseäni viikoittain herkuilla ja epäterveellisellä ruoalla.

Ehkä, jos tekisimme kaikkemme tähän kolmanteen hoitoon, se onnistuisi.