Keinut

Aamulla satoi lunta. Tuuli puhalsi lunta ympäriinsä, ja teki jälleen maailmasta puhtaan valkoisen. Sama tuuli heilutti pihassamme olevan leppäkerttukeinun keinunrenkaita. Siinä ne heilui, kaikki kolme, ihan tyhjinä, kuin näkymättömän käden voimasta. Ei kuulunut "kovempaa" huutoja, ei ilonkiljahduksia. Aivan hiljaa ne heiluivat.

Viime viikolla kävin jälleen akupunktiossa. Alan herätellä itseäni kevään koitokseen. Kolmen viikon välein sovimme ajat. Tärkeintä on nauttia elämästä sovimme. Aina välillä se nauttiminen ei vaan ole niin helppoa. Kyllä siellä silmäkulmassa on vielä kyyneliä. Ei minun kyynelkanavani ole vielä tyhjiksi menneet, kyllä sieltä ajoittain tulee surun murusia silmiäni kostuttamaan.

Saimme myös ystäviä kylään. Lapsettomia sellaisia. Hyviä ystäviä, joiden kanssa voi puhua. Hyvää tarkoittava ja hyvin sanottu "jos ette stressaisi" sai minut selittämään asioita vielä hieman syvemmältä, kuinka niin monenlaista on jo kokeiltu ja kuinka tämä ongelma johtuu fysiologiasta eikä henkisestä puolesta. Kuinka lapsettomuus koskee nyt, ja jos siihen ei tule ratkaisua, se tulee koskettamaan jokaisen tuttavan raskauden aikana nyt, niiden ihanien muiden lapsien kasvaessa sekä kahdenkymmenen vuoden päästä kun alkaa isovanhemmaksi tulon aika samanikäisten parissa. Että tämä ei ole vaikeaa vain siksi, että ei tule raskaaksi, vaan siksi että se tarkoittaa sitä, että niitä lapsia ei välttämättä missään muodossa ole meillä koskaan. Ehkä he ymmärsivät jotakin. Minä tiedän asioista niin paljon enemmän kuin haluaisin.

Nyt paistaa jo aurinko. Tuuli on tyyntynyt, keinut ovat  paikoillaan. Taidan lähteä lumitöihin.