No mites meni viikonloppu?

Eilinen työpäivä oli todella vaikea. En sunnuntaina itkenyt kuin pienet itkut ja heti maanantaina aamusta töihin lähtö tuntui vaikealta. Tiesin, että ystäväni on minua vastassa, ja että hänelle taas joutuisin kertomaan miten on käynyt.

Jo bussissa alkoi ahdistamaan lisää, tyhjä paikka oli jalkapalloisän vieressä ja taashan se oli viikonloppu vietetty pelihallissa. "No kuis sinun viikonloppu meni?" -"Ei mitään erikoista". Ei mitään erikoista!

Miten kerrot, että taas on sydän kaivettu lusikalla ulos ja poljettu maahan? Miten tuntuu siltä, että et tiedä miten jaksat jälleen yhden päivän hymyillen, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Miten voit jakaa sen maailman pahimman olon, jos siitä ei koskaan puhuta? Vastaat siis "Ei mitään erikoista".

Ystäväni arvasi jo miten oli käynyt, ei minun tarvinnut kertoa kuin odotuksen loppuneen lyhyeen. Hieman helpotti hänen kanssaan puhua.

Laskin keräysrahoja, joilla on tarkoitus hankkia toisen työkaverini onnittelulahja tyttövauvan syntymisen johdosta. Minun pitäisi hankkia ja viedä lahja hänelle. En halua. En tiedä miten sen asian pystyn hoitamaan. Ehdotin kuitenkin, että käyn hänen luonaan ensi viikolla, kun menen ultraan. Luojan kiitos hänelle ei sopinut, eikä sovi myöskään seuraavaan kolmeen viikkoon. Ehdin rakentaa pääni uudelleen jotta voin kohdata hänet asiaankuuluvalla ilolla.

Työtilani ei anna minulle sellaista yksityisyyttä, jota olisin kaivannut. Vastailin kysymyksiin lyhyesti, kaipasin sitä, että minun annetaan olla. Jätetään ihan yksin omaan rauhaani omien ajatuksieni kanssa. Kolmelta minulle riitti. Lähdin etukäteen kotiin - liukuman sallimissa rajoissa - vaikka tuntini ovat jo reilusti miinuksella johtuen lääkärissä ja akupunkiossa ravaamisesta.

Kotona istuin nojatuoliin ja aloin itkeä. Itketti ja itketti, mies lohdutti. Puhuimme vakavasti asioista. Jos lasta ei tule, mitä sitten? Mieheni on juuret, minä olen siemen. Rakastan häntä enemmän kuin mitään, enkä hänestä halua luopua mistään hinnasta. Yhdessä tämä kohdataan, mutta miten?

Aloitin PAS lääkityksen miettien olenkohan kuitenkaan tähän valmis. Kasaamaan taas uudelleen itseni, toivomaan ja . Kuinka monta pettymystä sitä täytyy jaksaa kohdata kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ensimmäistä kertaa minulle tulee sellainen olo, että jaksanko tätä kuitenkaan? Tai paremminkin, kuinka pitkään minun on tätä jaksettava? Tällä hetkellä on olo, että joulun ajan pidämme taukoa asiasta oli tämän PASin tulos mikä tahansa.

Keskustelu miehen kanssa on helpottanut hieman. Sain nukuttua hyvin, vaikka aamulla neljältä heräsin kuukautiskipuihin. En saanut enää nukuttua ja jäin vain odottamaan särkylääkkeiden vaikutusta. Nyt, viisi tuntia myöhemmin alkaa helpottamaan. Mahan pohjassa kaihertava kipu ei ole helpottanut tämän päivän alkua. Työt ei kiinnosta yhtään. Kävin vessassa itkemässä hieman lisää. Tänään onneksi kaikki työkaverit ovat jossakin palaverissa, joten olen aikalailla yksin täällä. Kuuntelen lohtumusiikkia ja kun olen saanut tämän teksin julkaistua, alan tekemään jotakin rutiinityötä, joka toivottavasti vie ajatukseni jonnekin tyhjiöön. En jaksa enää ajatella mitään.

Olen väsynyt.