The look

Tiistaina sain viimeinkin aikaiseksi varata parturiajan. Tämä oli minun tämän viikon itseni hemmottelu (haaste by Junna). Minun entinen parturini muutti uuteen kaupunkiin ja aloitti uusien haasteiden parissa, joten olen jo jonkin aikaa miettinyt kenellä tulen käymään jatkossa. Liike, jossa edellinen parturini oli yrittäjänä on nyt myyty uudelle omistajalle ja se on ihan erilainen. Halusin siis vaihtaa kokonaan ja kokeilinkin uutta paikkaa.

Olen jo pitkään harkinnut otsatukkaa. Minulla on pullottava otsa, ja hiusraja lähtee aika ylhäältä. Mietin, että sellainen otsis, joka ei ole liian raskas sopisi minun pyöreähköihin kasvoihini ja pieneen päähäni hyvin. Väriksi kaipasin jotakin tummaa, jotakin, joka vivahtaa violettiin tai punaiseen. Lyhyemmäksikin ajattelin koko tukan muuttuvan. Soitin siis parturiliikkeeseen, ja sainkin ajan jo samalle päivälle. Lähdin töistä aikaisemmin ja kiisin kohti muutosta.

Parturi oli mukava n. nelikymmpinen nainen, keskustelu soljui ihan mukavasti ja pääsimme yhteisymmärrykseen mallista ja väristä. Minulla oli mukanani kuvia haluamastani ilmeestä. Hän alkoi hommiin. Hän leikkasi ensin, ja tukka jäikin vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Halusin vaihtelua ja näytti siltä, että mikään ei ole muuttunut. Hän sanoi, että jatkaa leikkauksen parissa sitten värjäyksen ja tukan kuivaamisen jälkeen. Sitten laitettiin väri, luin Gloriaa ja oli ihan hyvä fiilis. Tukka pestiin, hieman päänahkaakin hierottiin (voisin olla siinä vaikka kuinka pitkään) ja sitten lähdettiin kuivaamaan tukka.

Väri oli kuivuessaan ihan hyvä. Tukkaa alettiin leikkaamaan, mietin mielessäni, että kylläpä se leikkaakin takaa aika lyhyeksi, mutta siinä vaiheessa ajattelin, että se on menoa jo. Kun otsatukkaa leikattiin, niin jännitti ihan hirveästi. Siitä on joku viisitoista vuotta, kun minulla on viimeksi ollut (ihan hirveä) otsatukka. Ihan hyvältähän se kuitenkin näytti. Hän sai leikattua ja alkoi kuivaamaan. Kuivasi sellaisen pallon. ja muotoili sen kuin mummoilla. Sitten se vielä lopuksi nipsi jotakin pois. Siitä mummopallosta oli tosi vaikea nähdä oliko se hyvä vai ei. Olo oli tosi kaksijakoinen. Itse pyysin. Se oli sellainen kuin pyysin. Kai. Väri oli ihan hyvä, vaikkakin pliisumpi kuin ajattelin, mutta ihan ok. Lähdin kotiin.

Mies ei  tiennyt parturistani, hän yllättyi muutoksesta. Hän pitää siitä, että minulla on pitkä tukka. Tukkani on kuitenkin omani ja minä kaipasin vaihtelua. Miehen mielestä minulla on vaan parempiakin malleja ollut. Ja minä olen - valitettavasti - samaa mieltä. Menin vessaan ja suoristin tukasta pallonmuodon, vähän helpotti. Mieskin sanoi, että ehkä siihen tottuu. Töissä olen saanut hirveästi positiivista palautetta, adjektiiveinä ovat olleet lähinnä "hyvännäköinen" ja "pirtsakka" ja että tyyli sopii minulle.

Mutta:

Olen nyt kuitenkin kahtena aamuna taistellut tukan kanssa saadakseni jollakin lailla aisoihin ja minun näköisekseni. Toivottavasti totun tähän. Ponnarille tätä ei enää saa - se oli ennen kiireisten aamujen pelastukseni. Pakko on oppia, muuten olen pulassa ja myöhästyn bussista aina vaan useammin.

Tänä aamuna kun laitoin tukkaa unen jäljiltä, minulle tuli ihan sellainen fiilis, että se tukka on sellainen "äititukka". Tiedättekö te sen tilanteen, jossa nainen alkaa lähestymään synnytystä tai lapsi on syntynyt ja tämän naisen ilme muuttuu. Ei kaikkien, mutta useiden. Siitä tulee niin sisäisesti kuin ulkoisesti äidillinen, siinä on jotakin pehmeää ja sen vaan näkee kaikesta, että tässä kulkee nyt (ylpeä) äiti. Yleensä äidillisyys näkyy myös tukan mallista. Minun uusi tukka on nyt tällainen äidillinen. Minä en ole äidillinen. Minä en ole äiti. Miksi minulla on äidillinen tukka? Minä haluan sen trendikkään nuorekkaan tukan (osa äideistä on edelleen tyyliltään trendikkäitä ja tyylikkäitä ja nuorekkaita), joka tuntuu minulta ja tältä tilanteelta mikä minulla on nyt elettävänä. Nyt minulla on kuitenkin tämä ja sen kanssa on elettävä ainakin muutama viikko.

Tämä ei vaan nyt mennyt niin kuin Strömsössä. Tämän piti olla vaan ihanaa. Se epäonnistui. Mutta itsehän tämänkaltaisen halusin. Oma moka. Vaihdan kuitenkin parturia, ehkä seuraava ymmärtää sen, milkälaisen tyylisen haluan sekavasta selityksestä huolimatta. Se edellinen parturi oli sellainen, täydellinen. Huoh. Onneksi niitä on muitakin, minun vaan täytyy - taas - löytää se.

Pahoittelen turhaa, sekavaa ja turhanpäiväistä tilitystäni. Elämässä on isompiakin asioita. Mutta minulla on nyt paha mieli tukkani ansiosta. Se tulee helpottamaan. Viimeistään muutaman viikon päästä. Silloin olen joko tottunut, oppinut tai painellut takaisin uudelle parturille. Tai opetellut räppäriksi ja ostanut helvetin ison lippiksen.

Oi, miksi en ole mies?

PS. Korvaan tämän epäonnistuneen hemmottelun lakkaamalla ja koristelemalla kynteni oikein huolella tänään. Ja tykkään itsestäni tukastani huolimatta!