Vaikeinta on kuunnella valitusta

Ketään en halua loukata, kerron vain miltä minusta tuntuu.

Työkaverini, jota myös ystävänäni pidän, on raskaana. Hänellä on enää vain neljä viikkoa töitä, jonka jälkeen mammaloma koittaa. Olen kuunnellut ja parhaani mukaan iloinnut hänen onnestaan, vaikka ajoittain se onkin vaikeaa. Vaikeaa on se, että tiesin jo viime syksynä, kun hän yrittämisestänsä kertoi naimisiin menonsa jälkeen, että tässähän ei nyt pitkään mene. Vaikeammaksi asian teki minulle se, että tiesin hänen menevän edelleni - hän on minua viisi vuotta nuorempi. Hän on ehtinyt opiskella itselleen yliopistotutkinnon, on korkeammassa asemassa työelämässä ja silti on tekemässä jo onnellisessa parisuhteessa lapsen. How does she do that??? (Oikeastihan se on todella hienoa, että hän on pääsyt pitkälle, ja toisaalta on hienoa, että lapsi syntyy vakaisiin olosuhteisiin, mutta se perisuomalainen kateus, se se vaan välillä nostaa päätään.. Minkä teet??) Vaikeaa se oli myös siksi, että luultavasti hän saa omansa, ennen kuin minulla on edes tietoa tulenko koskaan kokemaan samaa. Minä jään paikalleni, ja hän ja kaikki muut menevät eteenpäin.  

Kuva: Comme Au Cinema Blog

Kaikkein vaikeinta minulle kuitenkin on kuunnella, kun hän valittaa. Ymmärrän, että ei ole helppoa liikkua tai istua tai nukkua, kun maha on kasvanut ylisuuren jalkapallon kokoiseksi, ja takuulla kiristää ja on hankalaa. Mutta minulle jokainen valitus on kuin Ally McBealimäinen mahdollisuus tarttua kurkusta, ravistaa ja huutaa: "Vaihdetaan ihan milloin vaan!"