Kiitokset kauniit kaikille onnittelijoille, ja pahoittelut kaikille niille, joille uutiseni oli jälleen vain yksi isku vasten palleaa. Nämä lauseet ovat latteita, mutta ne ovat ainoa mitä minulla on: Toivottavasti meille annettu onni antaa toivoa myös teille. Ihmeitä tapahtuu, vaikka niihin ei usein jaksa uskoakaan.
Mitä tälle blogille tulee tapahtumaan? En voi kirjoittaa tänne odotuksesta, hankinnoista, enkä oikein mistään, mikä liittyy raskauteeni - tämä oli se paikka, jonne purin kaikki ajatukseni yrittämisen vaikeuteen, toivomiseen, suruun ja odottamiseen liittyen. Ei tätä voi niin vain kääntää pumpulimaailmaksi, kuten ei voi minuakaan muuttaa teinivahinkoäidiksi. Joskus harmittelin, kun yrittäjät muuttuivat odottajiksi ja hävisivät. Joidenkin sellaisten matkaa olisin seurannut vielä mielelläni, vaikka ajoittain suljinkin silmäni toisilta jo eteenpäin siirtyneiden päivityksiltä. Nyt se on kuitenkin edessä minulla, ja ymmärrän. Näin sen on oltava.
Ehkä joskus tänne vielä kirjoitan, ja joka tapauksessa tämä blogi saa kaikkine kirjoituksine jäädä olemaan. Jos joku siitä jotakin saa, niin hienoa. Haluan vielä jossakin vaiheessa myös itse palata tänne, olen varma. Etten unohda. Olen jo aiemmin miettinyt tämän blogin muuttamista kirjaksi. Siis ihan omaksi ilokseni. Esim. Tällaisen palvelun kautta: http://blogspot.sharedbook.com/blog2print/googleblogger/index.html Katsotaan.
Lämpimimmät kiitokset haluan lopuksi esittää kaikille niille, jotka olette kulkeneet mukanani. Kiitokset näistä vuosista. Te olette antaneet minulle tukea, hienoja ajatuksia ja paljon ajattelemisen aihetta, ärsytyksiä, ideoita, naurua, itkua ja kaikkea sitä, mikä on auttanut jaksamaan menneet vuodet paremmin. Toivottavasti myös minusta on ollut tukea teille. Haluan toivottaa teille kaikille täydestä sydämestäni onnea ja onnellisuutta tulevaisuuteenne. Ja, believe me:
Asioilla on tapa selkiytyä - tavalla tai toisella!
perjantai 24. toukokuuta 2013
tiistai 14. toukokuuta 2013
Odotettu odottamaton
Olen ollut hiljaa. Ei siksi, että ei olisi ollut sanottavaa, vaan siksi, että sanottavaa olisi ollut paljonkin. Niin paljon, että muutamalle blogin lukijalle eli oikean elämän ystävälle, jolle olen blogista kertonut, oli uutiset saatava kuljetettua ensin oikeassa elämässä.
Viimeisin kirjoittamani teksti oli Rooman lomamme jälkeen 16. maaliskuuta, ja olin jo valmiiksi ahdistunut keväämmällä jatkuvista hoidoistamme. Siinä vaiheessa olin vielä autuaan tietämätön siitä, että kannoin mukanani maailman parasta tuliaista.
Olin todella väsynyt reissun jälkeen. Matkaväsymystä ajattelin, ja nukahdin tyytyväisenä sohvalle kahdeksan yhdeksän välillä iltaisin, kun normaalisti valvon puolilleöin. Liikuntakaan ei oikein maistunut, mutta ajattelin senkin menevän ohi ajan kanssa. Ehtiihän tuota Italian gelato- ja pastakilot sitten hieman keväämmälläkin tiputtaa.
Keskiviikkona 20. maaliskuuta alkoivat kuukautiset, täysin kivuttomina, niukkoina ja ne kestivät vain päivän. En ollut - ensimmäistä kertaa moneen vuoteen - merkinnyt edes edellisten kuukautisten alkamispäivää kalenteriin, mutta totesin kierron olleen suurinpiirtein normaalin mittainen, mutta hieman asia minua ihmetytti. Väsymys jatkui ja ensimmäisen kerran minulla kävi mielessäni, josko olisin raskaana. Ajattelin odotella muutaman päivän ja testata viikonloppuna, jos kunnon vuoto ei ala. Perjantaina minulla oli akupunktioaika hoitajalle, joka oli aiemmin sykkeistä kuunnellut ja todennut hoitojen epäonnistuneen. Kerroin hoitajalle epäilyksistäni ja hän kuunteli, kuunteli toisenkin kerran ja vielä kolmannen, ja sanoi: "Kuule Nainen, ei se mikään mahdottomuus ole. Jokin suuri hormonaalinen myllerrys sinun kehossasi on nyt joka tapauksessa meneillään." Niin sitä näihin pieniin toivon rippeisiin takertuu, ja päätin testata seuraavana aamuna. Sittenhän sitä tietäisi. Miehelle kerroin näistä omista tuntemuksista ja hoitajan sanoista ja hän toppuutteli: "Olisihan se pieni ihme..." No kyllähän minä sen tiedän, että todennäköisyydet ei ole meidän puolella, mutta onhan se mahdollista, onhan..!
Illalla laitoin testin valmiiksi vessaan, ja ensimmäisenä herättyäni sinne köpöttelin. Tein testin, ja hyvin nopeasti siihen tuli viiva - ja toinen viiva. Jalat lähti alta. Onko tässä jotakin vikaa? Mitä ne ohjeet sanoi? Kävelin ovelle ohjeet toisessa kädessä ja testi toisessa jossa mies tulee vastaan, näkee ilmeen: "Mitä, onko se positiivinen?!?" Siinä sitä tuijoteltiin ja ihmeteltiin. On se positiivinen. Viikon verran vielä odottelin ja tein uuden testin, jossa viivat olivat vielä edellisestä selvästi vahvistuneet. Ihmeissään, onnellisenä, äimistyneenä. Minä olen raskaana. Me odotamme vauvaa. Meistä tulee äiti ja isä.
Sen jälkeen päivät ja viikot ovat vierineet hitaasti. Heti alussa googlailin lasketun ajan marraskuun loppuun, varasin neuvola-ajan sekä varasin ajan klinikallemme varhaisraskauden ultraan huhtikuun puoleen väliin. Hyvin jännittyneen huhtikuun aamupäivän jälkeen askelsimme kohti klinikkaa. Mies sanoi, että näytin siltä kuin minua vietäisiin teuraalle. Oireet olivat koko ajan olleet vähissä: "Onko alkio oikeassa paikassa, onko se kasvanut, onhan kaikki hyvin?" Henkilökunta hymyili, kun astuimme sisään: "Että alkuraskauden ultraan sitä tultiin, toivottavasti kaikki on hyvin." Lääkäri tuli ovelle vastaan ja ohjasi lähes suoraan lavetille. "Mitäpä sitä puhumaan, katsotaan mitä siellä näkyy." Mies tuli viereeni paperirullan päälle istumaan ja aloitettiin. Hyvin nopeasti näin, että kohdussa on jotakin, mitä siellä ei ole koskaan ollut. Saman tien alkoivat kyyneleet valumaan, siellä on jotakin! Lääkäri totesi nopeasti saman, näkyy ruskuaispussi, alkio oikealla paikallaan ja vahva syke. "Hyvältä näyttää!" Helpotti. Kiitollisena toivottelimme hyvää jatkoa lääkärille, ja luvattiin laittaa kuva sitten vuoden lopussa.
Kun positiivisen testin tein, päätin, että en suostu pelkäämään. Viime vuosi ja varsinkin syksy oli minulle rankka, ja surua on ollut ihan riittävästi. Vaikka nyt, jälkikäteen ajateltuna mennyt kolmen vuoden toivominen ja yrittäminen oli lyhyt aika. Tekisin saman uudelleen, jos tietäisin, että lopussa kiitos seisoo. Mutta sehän siinä on, se epätietoisuus: "Onko meidän osa se, jossa joudutaan tekemään suuria ratkaisuja kysymykseen mitäs sitten?" Päätöksen jälkeen hain kaupasta vihreää apinakangasta ja aloin tekemään bodya ja potkuhousuja. Taas mies toppuutteli "Kannattaako noita rakas vielä tehdä?" Totesin kuitenkin, että vaikka tekisin miljoona bodya, en surisi yhtään sen enempää, jos jotakin menisi pieleen. Minä haluan nauttia tästä. Ja siitä mies oli samaa mieltä. "Tottakai, nauti vaan. Kyllä tämä varmasti hyvin menee." Minä jatkoin ompelemista ja haaveilemista.
Neuvolassakin olemme jo käyneet. Kultturishokki oli aikamoinen siirtyä hoitojen maailmasta pumpulimaailmaan. Klinikallamme oli koko ajan hyvin kannustava ilmapiiri, mutta kaiken päällimmäinen tunne oli kuitenkin luottamus hoitojen tasoon ja ammattitaitoon. Neuvolassa oli vastassa pehmoleluja, hyvin ymmärtävä neuvolantäti ja pehmeitä arvoja. Ammattitaitoa on varmasti, mutta lähestymiskulman ollessa niin erilainen, en voinut olla tuntematta oloa: "Kuulummeko me todella tänne?" Kaiken odottamisen ja toivomisen jälkeen raskautuminen oli kuitenkin täysin odottamatonta.
Itse raskaus on sujunut helposti ja olen nauttinut olostani kirjaimellisesti täysin rinnoin. Raskauden alkaessa olin painavimmillani koskaan, Italiassa tuli tosissaan herkkuja syötyä, vaikka käveltyäkin tuli kilometritolkulla. Heti alussa tuli kilo jos toinenkin, mutta nyt paino on pysynyt ennallaan jo useita viikkoja. Hieman nousee, hieman laskee. Vatsan turvotus on ollut alusta lähtien, varsinkin iltaisin kovaa, mutta viime viikkoina aamuisin ei turvotus ole laskenutkaan. Äitiyshousuihin olen siirtynyt jo muutama viikko sitten, lähtökohtien ollessa jo mitkä ne olivat, ovat omat vaatteet muuttuneet vähintään kinnaaviksi elleivät aivan pieniksi jo nyt. Niin housut, kuin tissien ja mahan kasvettua monet paidatkin. Pahoinvointia minulla ei ole ollut, mutta nälkä on sitäkin helpommin ja useammin. Kaikki on maistunut, mutta enää en voi juoda hiilihapollista vettä, koska se ei maistu oikein hyvälle. Juon mieluummin vettä, ja paljon. Ja sen jälkeen juoksen vessassa, myös öisin, joskus jopa neljä kertaa. Onneksi se ei juurikaan ole vaikuttanut uniini, vaan silmät sirrissä käyn vessassa ja menen takaisin sänkyyn jatkamaan uniani. Nukkumaan menen selkeästi aiemmin kuin aikaisemmin. Viime viikkoina on alkanut tulla alavatsan ja ristiselän kipuja, mutta nekään eivät onneksi ole olleet niin pahoja, että olisin suuremmalti huolestunut. Luotetaan siihen, että ne johtuvat kohdun kasvamisesta ja sen (sekä mahdollisesti vanhojen endometrioosikiinnikkeiden) venymisestä ja paukkumisesta. Tai sitä, että suolen toiminta on hidastunut ja suolen mutkassa oleva tavara aiheuttaa ylimääräistä paineentunnetta juurikin selän ja mahan alaosiin.
Nyt elän raskausviikkoa 11+4 varhaisultran mukaan. Ensi viikolla on niskapoimu-ultra, jolloin toivottavasti voimme edelleen todeta kaiken olevan hyvin. Välillä iskee kaikista pyhistä päätöksistäni huolimatta epäusko. Googleen on tullut kirjoitettua jos jonkinmoisella hakusanalla ongelmia tai oireita - olevia tai olemattomia. Omaa sivuprofiilia pitää tutkailla jokaisesta vastaantulevasta peilistä ja vakuutella itselleen kaiken olevan hyvin. Mutta kai sekin on ihan normaalia. Ehkä se ajan kuluessa helpottaa. Joka tapauksessa olen onnellinen siitä missä olen nyt. Yksi ovi on nyt avattu, ja lukko on heitetty pois. Takaisin entiseen ei ole enää paluuta.
Viimeisin kirjoittamani teksti oli Rooman lomamme jälkeen 16. maaliskuuta, ja olin jo valmiiksi ahdistunut keväämmällä jatkuvista hoidoistamme. Siinä vaiheessa olin vielä autuaan tietämätön siitä, että kannoin mukanani maailman parasta tuliaista.
Olin todella väsynyt reissun jälkeen. Matkaväsymystä ajattelin, ja nukahdin tyytyväisenä sohvalle kahdeksan yhdeksän välillä iltaisin, kun normaalisti valvon puolilleöin. Liikuntakaan ei oikein maistunut, mutta ajattelin senkin menevän ohi ajan kanssa. Ehtiihän tuota Italian gelato- ja pastakilot sitten hieman keväämmälläkin tiputtaa.
Keskiviikkona 20. maaliskuuta alkoivat kuukautiset, täysin kivuttomina, niukkoina ja ne kestivät vain päivän. En ollut - ensimmäistä kertaa moneen vuoteen - merkinnyt edes edellisten kuukautisten alkamispäivää kalenteriin, mutta totesin kierron olleen suurinpiirtein normaalin mittainen, mutta hieman asia minua ihmetytti. Väsymys jatkui ja ensimmäisen kerran minulla kävi mielessäni, josko olisin raskaana. Ajattelin odotella muutaman päivän ja testata viikonloppuna, jos kunnon vuoto ei ala. Perjantaina minulla oli akupunktioaika hoitajalle, joka oli aiemmin sykkeistä kuunnellut ja todennut hoitojen epäonnistuneen. Kerroin hoitajalle epäilyksistäni ja hän kuunteli, kuunteli toisenkin kerran ja vielä kolmannen, ja sanoi: "Kuule Nainen, ei se mikään mahdottomuus ole. Jokin suuri hormonaalinen myllerrys sinun kehossasi on nyt joka tapauksessa meneillään." Niin sitä näihin pieniin toivon rippeisiin takertuu, ja päätin testata seuraavana aamuna. Sittenhän sitä tietäisi. Miehelle kerroin näistä omista tuntemuksista ja hoitajan sanoista ja hän toppuutteli: "Olisihan se pieni ihme..." No kyllähän minä sen tiedän, että todennäköisyydet ei ole meidän puolella, mutta onhan se mahdollista, onhan..!
Illalla laitoin testin valmiiksi vessaan, ja ensimmäisenä herättyäni sinne köpöttelin. Tein testin, ja hyvin nopeasti siihen tuli viiva - ja toinen viiva. Jalat lähti alta. Onko tässä jotakin vikaa? Mitä ne ohjeet sanoi? Kävelin ovelle ohjeet toisessa kädessä ja testi toisessa jossa mies tulee vastaan, näkee ilmeen: "Mitä, onko se positiivinen?!?" Siinä sitä tuijoteltiin ja ihmeteltiin. On se positiivinen. Viikon verran vielä odottelin ja tein uuden testin, jossa viivat olivat vielä edellisestä selvästi vahvistuneet. Ihmeissään, onnellisenä, äimistyneenä. Minä olen raskaana. Me odotamme vauvaa. Meistä tulee äiti ja isä.
Sen jälkeen päivät ja viikot ovat vierineet hitaasti. Heti alussa googlailin lasketun ajan marraskuun loppuun, varasin neuvola-ajan sekä varasin ajan klinikallemme varhaisraskauden ultraan huhtikuun puoleen väliin. Hyvin jännittyneen huhtikuun aamupäivän jälkeen askelsimme kohti klinikkaa. Mies sanoi, että näytin siltä kuin minua vietäisiin teuraalle. Oireet olivat koko ajan olleet vähissä: "Onko alkio oikeassa paikassa, onko se kasvanut, onhan kaikki hyvin?" Henkilökunta hymyili, kun astuimme sisään: "Että alkuraskauden ultraan sitä tultiin, toivottavasti kaikki on hyvin." Lääkäri tuli ovelle vastaan ja ohjasi lähes suoraan lavetille. "Mitäpä sitä puhumaan, katsotaan mitä siellä näkyy." Mies tuli viereeni paperirullan päälle istumaan ja aloitettiin. Hyvin nopeasti näin, että kohdussa on jotakin, mitä siellä ei ole koskaan ollut. Saman tien alkoivat kyyneleet valumaan, siellä on jotakin! Lääkäri totesi nopeasti saman, näkyy ruskuaispussi, alkio oikealla paikallaan ja vahva syke. "Hyvältä näyttää!" Helpotti. Kiitollisena toivottelimme hyvää jatkoa lääkärille, ja luvattiin laittaa kuva sitten vuoden lopussa.
Kun positiivisen testin tein, päätin, että en suostu pelkäämään. Viime vuosi ja varsinkin syksy oli minulle rankka, ja surua on ollut ihan riittävästi. Vaikka nyt, jälkikäteen ajateltuna mennyt kolmen vuoden toivominen ja yrittäminen oli lyhyt aika. Tekisin saman uudelleen, jos tietäisin, että lopussa kiitos seisoo. Mutta sehän siinä on, se epätietoisuus: "Onko meidän osa se, jossa joudutaan tekemään suuria ratkaisuja kysymykseen mitäs sitten?" Päätöksen jälkeen hain kaupasta vihreää apinakangasta ja aloin tekemään bodya ja potkuhousuja. Taas mies toppuutteli "Kannattaako noita rakas vielä tehdä?" Totesin kuitenkin, että vaikka tekisin miljoona bodya, en surisi yhtään sen enempää, jos jotakin menisi pieleen. Minä haluan nauttia tästä. Ja siitä mies oli samaa mieltä. "Tottakai, nauti vaan. Kyllä tämä varmasti hyvin menee." Minä jatkoin ompelemista ja haaveilemista.
Neuvolassakin olemme jo käyneet. Kultturishokki oli aikamoinen siirtyä hoitojen maailmasta pumpulimaailmaan. Klinikallamme oli koko ajan hyvin kannustava ilmapiiri, mutta kaiken päällimmäinen tunne oli kuitenkin luottamus hoitojen tasoon ja ammattitaitoon. Neuvolassa oli vastassa pehmoleluja, hyvin ymmärtävä neuvolantäti ja pehmeitä arvoja. Ammattitaitoa on varmasti, mutta lähestymiskulman ollessa niin erilainen, en voinut olla tuntematta oloa: "Kuulummeko me todella tänne?" Kaiken odottamisen ja toivomisen jälkeen raskautuminen oli kuitenkin täysin odottamatonta.
Itse raskaus on sujunut helposti ja olen nauttinut olostani kirjaimellisesti täysin rinnoin. Raskauden alkaessa olin painavimmillani koskaan, Italiassa tuli tosissaan herkkuja syötyä, vaikka käveltyäkin tuli kilometritolkulla. Heti alussa tuli kilo jos toinenkin, mutta nyt paino on pysynyt ennallaan jo useita viikkoja. Hieman nousee, hieman laskee. Vatsan turvotus on ollut alusta lähtien, varsinkin iltaisin kovaa, mutta viime viikkoina aamuisin ei turvotus ole laskenutkaan. Äitiyshousuihin olen siirtynyt jo muutama viikko sitten, lähtökohtien ollessa jo mitkä ne olivat, ovat omat vaatteet muuttuneet vähintään kinnaaviksi elleivät aivan pieniksi jo nyt. Niin housut, kuin tissien ja mahan kasvettua monet paidatkin. Pahoinvointia minulla ei ole ollut, mutta nälkä on sitäkin helpommin ja useammin. Kaikki on maistunut, mutta enää en voi juoda hiilihapollista vettä, koska se ei maistu oikein hyvälle. Juon mieluummin vettä, ja paljon. Ja sen jälkeen juoksen vessassa, myös öisin, joskus jopa neljä kertaa. Onneksi se ei juurikaan ole vaikuttanut uniini, vaan silmät sirrissä käyn vessassa ja menen takaisin sänkyyn jatkamaan uniani. Nukkumaan menen selkeästi aiemmin kuin aikaisemmin. Viime viikkoina on alkanut tulla alavatsan ja ristiselän kipuja, mutta nekään eivät onneksi ole olleet niin pahoja, että olisin suuremmalti huolestunut. Luotetaan siihen, että ne johtuvat kohdun kasvamisesta ja sen (sekä mahdollisesti vanhojen endometrioosikiinnikkeiden) venymisestä ja paukkumisesta. Tai sitä, että suolen toiminta on hidastunut ja suolen mutkassa oleva tavara aiheuttaa ylimääräistä paineentunnetta juurikin selän ja mahan alaosiin.
Nyt elän raskausviikkoa 11+4 varhaisultran mukaan. Ensi viikolla on niskapoimu-ultra, jolloin toivottavasti voimme edelleen todeta kaiken olevan hyvin. Välillä iskee kaikista pyhistä päätöksistäni huolimatta epäusko. Googleen on tullut kirjoitettua jos jonkinmoisella hakusanalla ongelmia tai oireita - olevia tai olemattomia. Omaa sivuprofiilia pitää tutkailla jokaisesta vastaantulevasta peilistä ja vakuutella itselleen kaiken olevan hyvin. Mutta kai sekin on ihan normaalia. Ehkä se ajan kuluessa helpottaa. Joka tapauksessa olen onnellinen siitä missä olen nyt. Yksi ovi on nyt avattu, ja lukko on heitetty pois. Takaisin entiseen ei ole enää paluuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)