Tulos: odotettu

Tänään kävin raskausverikokeessa. Pika Hcg:n tulokset sai onneksi nopeasti. Tulos ei ollut yllätys; hormoni ei ollut koholla. Taas on yksi vuosi täynnä, joulu koittaa ja me vain edelleen toivotaan ihmettä tapahtuvaksi.

Minua jaksaa ihmetyttää se, kuinka kukaan ylipäätään onnistuu raskautumaan. Nyt meillä on takana neljä hyvätasoisen alkion siirtoa lupaavana odottavaan kohtuun hyvien lääkärien hoidossa, ja mitään ei tapahdu.

Nyt on pää tyhjä, kasvoja kiristää niin monen pyyhityn kyyneleen jäljiltä, että on aika ottaa aikalisä. Keskittyä siihen, mitä meillä on hyvää ja koota elämän palapeliä hetki ilman ilmalentoja ja mahalaskuja. Uuden siirron aika on vasta sitten, kun voi jälleen vastata kysymykseen "Mitä sinulle kuuluu?" jotakin järkevää, ja ilman, että suupieli alkaa väpättämään.

Eilen

Ystäväni on lähestynyt minua useaan otteeseen jo viestillä muutamien viikkojen aikana. Ystävä on rakas, mutta en ole osannut, enkä jaksanut vastata hänen viesteihinsä mitään. Eilen hän oli lähestynyt lisäksi huolestuneella viestillä Facebookissa. Olin ajatellut, että viikonloppuna häntä lähestyn, mutta eilen huolen taso oli jo sellainen, että minun oli pakko hänelle vastata.

Nyt varmasti ihmettelette, että miksi en ole ystävälleni, ja hyvin rakkaalle sellaiselle, vastannut. Ja vaikeaa sitä on edes selittää. Viimeisen kuukauden aikana, siitä lähtien, kun menkat alkoivat tuoresiirron jälkeen, en ole halunnut nähdä ketään. Töissä on onneksi ollut hiljaisempaa ja palavereita vähemmän, joten olen pystynyt vetäytymään omaan huoneeseeni suljetun oven taakse. Lisäksi mieheni on kulkenut samassa rytmissä kuin minä, joten olen saanut välttää myös työpaikkabussin, jossa vieruskaveriksi ei aina voi valita tyhjää paikkaa. 

En ole jaksanut kysymystä "Mitä sinulle kuuluu?". Minulla ei ole siihen vastausta. En voi vastata totuudenmukaisesti, vaan yritän näytellä omaa, normaalisti niin iloista itseäni, vaikka todellisuudessa tekisi mieleni sanoa kaikille suoraan miten asiat on. Olen surullinen ja väsynyt. Olen turhautunut ja rikki. Miksi tämä ei voi jo loppua? Ja toisaalta en halua puhua tästä. Minulla ei ole oikein mitään sanottavaa.

Rakkaan ystäväni kuulumiset haluan kyllä kuulla, mutta vastauksessani pyysin häntä ymmärtämään ja odottamaan vielä hieman. Annoin samalla hänelle linkin tähän blogiin. Rakas H: Toivottavasti sinä ymmärrät minua.

Päivä meni viestin jälkeen itkuisissa merkeissä, en halua olla tällainen. Onneksi työpäivä loppui aikanaan, ja mieheni tuli minua hakemaan. Koko kotimatkan itkin ja mieheni hiljaa tuki kuskin paikalta. Itkusta ei vaan meinannut tulla loppua. Kotona miehen kainalossa sain kerrottua taustoja, mies hyväili ja kuunteli, ja pikkuhiljaa solmut aikenivat. Tuli helpompi olla. 

Ja samalla, kun tästä blogista oli kerrottu yhdelle, oli aika sanoa myös miehelle: "Kyllähän sinä tiedät, että minä kirjoitan blogia lapsettomuudesta. Haluatko joskus lukea? Se on auttanut minua paljon." Mies oli tottakai tiennyt, mutta ei ollut lukenut. Tähän mennessä yksi on tiennyt tästä, nyt teitä on kolme. 

Tervetuloa siis rakkaat, maailman tärkeimmät ihmiset, tässä minä olen.